Pekka Kejonen: Kädettömän taputukset (WSOY 2010, 118 s.)
Pitkin (vuoden 2010) syksyä olen lukenut ristiin rastiin ja alusta loppuun tätä Kejosen aforismikokoelmaa, siinä samalla miettinyt, mistä tunnistaisin aforismikokoelman. Ultralyhyttä laatuproosaa, väittävät kategorioiden rajanvartijat. Sitäkin kirjasta löytyy, mutta tekijän veri vetää selvemmin runon puoleen. Aihepiirikö sitten, aforistit puhuvat tavallisesti pienin tiedoin suurista asioista suulla vielä suuremmalla. Kirja käsittelee kyllä kaikki perinteiset aforismien aihepiirit maan ja taivaan, ihmiskunnan ja itsen väliltä tietenkään elämää ja varsinkaan kuolemaa unohtamatta. En nyt sanoisi että kirjailija toistelee aiheista vanhoja ajatuksia vaikka hän parikin kertaa puolustautuu klisee-sanan taakse lauseineen. Kirjoittamisesta, kirjailijuudesta ja arvostelusta tulee väljän tuntuisia sarjoja missä roolit ovat tuttuja, annan esimerkin:
Runon on oltava niin syvä, että sen pohjalta paistaa päivä.
Sitä on voitava käyttää sekä kirkkoon kuuluneen kuolinilmoituksessa että karjan kutsuhuutona. Hätätilassa lasten pelottelussa.
Taiteen maisterit rakastavat tuollaista kansallista monipolveilua.
Montako taiteen maisteria on yksi sen Mestari?
Kirjan kiinnostavinta antia on kuitenkin siellä missä runoilija palaa suurten kysymysten ja pienten ihmisten välimaastoon, siihen alituiseen olemiseen mitä voi halutessaan lievittää zeniläisittäin, keskittymällä siihen antamatta sille mahdollisuutta ahdistaa tai ahdistella. Tällöin kirjoittaminenkin alkaa muistuttaa paremmin runoutta. Henkilökohtaiset suosikkini löytyvät kirjan viidennestä luvusta Pilvibongari missä pääosaan nousee luonto pilvet ja linnut huippuinaan, aina kuitenkin havaitsijakeskeisesti tulkittuina. Laitan siitäkin yhden esimerkin:
Kiinalainen vesikidutus on kiville nautinto.
Ne laulavat.
Ja nauravat,
kun puhun niille puiden suoraselkäisyydestä.
Ne ovat kasvaneet sen harhan ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.