13.8.2015

Mastodontin muistijäljet







(Pekka Kejonen: Mastodontin muistijäljet, 109 sivua, WSOY 2008)
Ensituntumaa Pekka Kejoseen sain 1970-luvun puolivälissä Perniön alkoholistihuoltolassa kesätöissä ollessani, hän oli ainoa kirjailija, jota siellä asiakkaat nimeltä mainiten lukivat. Senaikaisten kokemusteni perusteella voin sanoa Kejosta runoilijaksi jonka kirjat eivät ainakaan tuolloin joutuneet vääriin käsiin, anarkistilla oli ihailijoita faniuteen asti.

Tämänkertaisen kirjan aloittaa osa Lintukodon kansaa, Kejonen puhuu maasta ja kansasta kuin omastaan, suomeksi Suomesta, neidosta, Uudesta, pohjoisesta. Nostalgiasta ja tarinatalosta aforistisemmin, muuten runoin, sitä pidemmin mitä poliittisemmin. Annan esimerkkejä:


Tulen maasta nimeltä Nostalgia
jota asuttavat kompromissit.


Historia on pakkopaita
jonka repimiseen tarvitaan runoilijoita.


Siirtyy tarinan aasinsiltaa Hetkien toteen, missä on aforistisimmillaan. Kysyy. Vastaan, missäkö olin? Kiistän kaiken. En siellä päinkään. Eikä hetkikään ole tosi, sopimus vain, kuten matematiikan piste. Vailla ulottuvuuksia ja ominaisuuksia, muita kuin oletettu sijainti kuvitellussa ajassa. Mutta Kejonen elää hetkessä:


Historian hylkimänä
mutta hetkien lunastamana.


Hänen ehdoton hetkellisyytensä.


Silkosäkenin kerrataan runon mitalla ajan, hetken ja muutoksen teemoja, vanhat silmät katsovat vain huonompaan. Avaruuspölylle etsitään merkitystä elämästä, uskosta ja sen puutteesta. Mietteet pyörivät siellä missä jo Pythagoraan ja Platonin, kehää todellisuuden laidalla. Ajattelijat eivät ole lukijoita tai kuuntelijoita vaan puhujia ja kirjoittajia, aina alusta alkaen. Kejosen sanoin:


Mystiikka on älyllisesti rehellisen ihmisen itselleen sallima kiertotie kohti uskontoa.


Tähdet ja enkelit ovat tilapäisiä
mutta kylmyys niiden ympärillä
ikuinen.


Päivitykset ovat pieniä runomuotoisia henkilökohtaisia havaintoja, tätä päivää vanhalle pohjalle korjaavia, kuin kuluneen kauden yhteenveto. Oma periodini oli vielä hetki sitten päivä, Kejosella sama tai joku muu, hetki, sitten.

Mastodontin muistijäljet ovat merkittävimmät fossiilit, ikääntymisestä, muistoista, vanhuudesta ja sen voimasta kääntää katse itseen, kaipuusta, menneestä, luopumisesta. Runo on niiden muoto, joukossa vain pari lyhempää mietelmää, kiteytymisen ja kivettymisen prosessi lie vielä kesken.


Metsä vastaa huutamattakin.


Ihmisellä on oltava minuus
ennen kuin siitä voi luopua.


Lopussa Jälkeiset, katsomme Sattumaa odottavaa kuolemaa, pelkoa, tyhjyyttä. Pettyneenä Kejonen kirjaa:


Toteutuminen on hukattu mahdollisuus.


Runoteoksena kirja on hieno. Aforistisenakin se on hyvä, ainakin minut se pakotti ajattelemaan ja jopa puolustautumaan. Suosittelen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.