Viisi vuosikymmentä sitten V

( vuodesta toiseen Salon seudun ensimmäisiä muuttajia )

11.3.1967 oli myös lauantai. Kevät sai viihtymään ulkona, olin retkellä koko ajan yhdeksästä iltakuuteen. Ensimmäisen kierrokseni tein vanhoille kotikulmille Karjaskylästä Pettilän kautta Sirkkulaan ja toisen lenkin vielä Vuohensaarentietä Halikonlahden maisemiin. Aamulla ja illalla oli pari astetta plussan puolella, aurinko lämmitti päivällä selvästi enemmän koska tuuli oli heikkoa tai tyyntä. Aamu oli pilvinen mutta taivas kirkastui iltaan mennessä.

Muuttolinnut olivat edelleen vähissä, Pettilän tien varteen oli kerääntynyt jo kaksitoista kottaraista ja aamupäivälenkin varrelta löytyi kolme mustavarista. Mitään uutta ei kuitenkaan näkynyt. Iltakierroksella huomasin kanahaukan Vuohensaarentien varrella metsikössä missä tavallisesti majaili suuri joukko yöpymään tulevia variksia ja naakkoja, nyt metsikkö oli muuten tyhjä. Käpytikatkin olivat äänekkäitä, päivän mittaan niitä löytyi neljä. Päivän retkilajit jäivät kolmeentoista.

Sunnuntaina 12.3.1967 olin retkellä kahdestatoista kuuteen iltapäivällä. Lämpö huiteli jo kahdeksassa asteessa, oli todella lämmin alkukevät. Iltapäivän aurinko paistoi, tuulta ei ollut. Kiersin jälleen keskustasta Perniöntietä Ilmusmäelle ja Sirkkulan kautta takaisin sekä lopuksi Vuohensaarentien edestakaisin.

Lämmin oli tuonut kiuruja niin että miekin niitä näin, Mököistenmäessä 31 lintua muutolla kahdessa parvessa ja Vuohensaarentien varressakin vielä yhden. Toinen keväälleni uusi muuttolintu oli uuttukyyhky, sekin muutti heti retkelle lähdettyäni ylitseni Mököistenmäessä.

Kottaraisia oli tullut lisää, laskin niitä jo 55 lintua ja mustavariksiakin jälleen kaksi. Mustarastaita oli kaksi Vähäjoen varressa. Muutto tuntui olevan jo hyvässä vauhdissa. Päivän lajisumma jäi kuitenkin neljääntoista koska metsäkierrosta en tehnyt.

***

( näitä riittää Salossa ympäri vuoden )

Barbaarit tulevat

J.M. Coetzee: Barbaarit tulevat, Otava 1983.

Nyt tartuin vielä vanhempaan J.M. Coetzeen teokseen, Barbaarit tulevat on kirjoitettu jo vuonna 1980. Se on suomennettukin jo 1983 ja kappaleeni poistettiin kirjaston kokoelmista huhtikuussa 2009 minkä jälkeen se sitten on maannut miun hyllyssäni. No, myönnetään, olen pari kertaa aloittanut kirjan, mutta alku on ollut liian raaka enkä ole jatkanut.

Yhteiskunnan väkivaltakoneistot ottavat kirjassa mittaa toisistaan. Rauhan aikana syrjäisen rajaseutukaupungin ylimpänä vallanpitäjänä patsastelee piirituomari, herättämättä turhia ristiriitoja asukkaiden keskuudessa. Pääkaupungissa on kuitenkin herännyt käsitys että barbaarit suunnittelevat kapinaa ja paikalle saapuu eversti Jollin johtama sotilasosasto ottamaan asiasta selvää.

Sotilasosasto ottaa käyttöön sotilaiden metodit hanketta selvitellessään, kiinniotot, kidutukset ja muun voimankäytön barbaareja vastaan. Piirituomari voisi jatkaa laiskanleppoisaa eloaan metsästellen, kalastellen ja nuorten naisten kanssa sängyssä vehtaillen ja odotella että sotilaat poistuvat, mutta hän ryhtyy paikallisen mahtimiehen asemaansa luottaen lukemaan lakia myös sotilaille ja heidän johtajalleen. Poistuvat he, mielestään todisteita salahankkeista saatuaan, mutta piirituomari on nyt merkitty mies.

Ylimääräisen väen poistuttua paikalle jää nuori nainen, kerjuulle. Käy ilmi että tämä on yksi everstin tuomista barbaareista, muut barbaarit jättivät hänet tänne koska hän on sokea eikä pysty kunnolla liikkumaan. Edelleen selviää että näkö on mennyt ja jalat rampautuneet armeijan kidutuskuulusteluissa. Piirituomari tuntee olevansa vastuussa siitä ettei kerjäläisiä kadulla näy, mutta häätämisen sijaan hän tuokin tämän luokseen, nimellisesti töihin, ehkä säälistä, ehkä tuntien osasyyllisyyttä tytön kohtalosta. Kai se sitten on jonkin sortin rakkauttakin, yksipuolista ainakin aluksi. Seksiin tuo ei johda, tuomarilla on sitä varten toinenkin nainen, mutta jokailtaiset pitkät hieronta- ja hoitosessiot ja yhdessä yöpyminen eivät siitä paljon puutu. Tuomari selittää myöhemmin itselleen käytöstään siten että hän halusi säästää tytön koskemattomuuden, koska sen menetettyään tytöllä ei olisi enää asemaa entisessä yhteisössään. Selityksen makua, koska vähän ennen heidän eroaan hän kuitenkin yhtyy tähänkin naiseen.

Talvi kuluu kylmänä ja piirituomari saa uutta seuraa kun rajaseutupalvelua suorittava varusmiesosasto vaihtuu toiseen. Tämän johtaja, nuori luutnantti, paljastaa että kevään kuluessa barbaareja vastaan on tarkoitus tehdä suurhyökkäys, heidät on tarkoitus ajaa vuorille rajan taa. Piirituomari järkyttyy kovasti ja pitää pitkän palopuheen tulevan sodan turhuudesta, barbaareista ei ole ollut mitään haittaa ja he vain korkeintaan odottelevat näiden tulokassiirtokuntien romahdusta jonka jälkeen maa olisi taas yksin barbaarien. Tuon vuodatuksen jälkeen suhteet sotilaisiin muuttuvat jäykiksi ja virallisiksi. Tuomarin touhuista aletaan puhua selän takana, tilanne kiristyy.

Kevään ensi merkkien koittaessa piirituomari päättää toimia omin päin, viedä tytön takaisin barbaarien luo ja toivoo että nämä hoitaisivat hänet edelleen omiensa luo. Maaliskuun kolmantena lähtevät piirituomari, tyttö ja kolme miestä lisänään ratsut ja neljä kuormahevosta. Barbaarien olinpaikasta ei ole tietoa, mutta epäillään että he ovat vuorten tuntumassa kymmenkunnan päivämatkan päässä. Sinne päästäkseen on kierrettävä järvi ja autioksi suolaantunut tasanko. Kelit ovat lopputalvisen tylyt, hevosia alkaa menehtyä, varastot hupenevat, välillä yllättää lumisade, välillä taas myrsky, telttakin menetetään. Kymmenen päivän päästä retkue saa näkyviinsä barbaareja jotka kuitenkin väistelevät heitä ja tyytyvät tarkkailemaan turvallisen matkan päästä. Muutamaa päivää myöhemmin päästään keskusteluyhteyteen ja piirituomari pääsee luovuttamaan naisen näille. Hänen seurueensa on tyrmistynyt kun rankalla retkellä ei tuntunut olevan heidän mielestään mitään järjellistä syytä. Paluu kestää runsaan viikon, mutta paluu takaisin ei ole sellainen kuin piirituomari kuvitteli. Kaupunkiin on tullut järjestystä pitämään siviilikaarti tulevan hyökkäyksen takia, ja nämä marssittavat rähjääntyneen retkueen kuin vangit kaupunkiin.

Vangiksi piirituomari joutuukin, maanpetoksellista toimintaa, epäselvyyksiä tileissä ja epäsiveellistä elämää saadaan pikkuhiljaa koottua syytteiden pohjaksi. Nyt toimitaan kuin sotatilassa ja valta on armeijalla. Piirituomarin toimistossa valtaa pitää siviilikaartin kolmannen byroon toimiupseeri jonka nimeksi myöhemmin paljastuu Mandel, ja sotilasoperaatioita johtaa täällä jo käynyt eversti Joll. Tutkintovankeus venyy, ja kidutusta käytetään nyt myös häneen, ei tosin niin raakaa kuin barbaareihin, valeteloitus tai käsistä roikotus ei ole samaa kuin luiden murskaus tai silmien puhkominen. Oikeudenkäyntiä ei kuitenkaan kuulu ja tuntuu siltä ettei sitä uskalleta järjestää, syytteitä ei saatu pitämään, Mandel ja Joll tyytyvät yrittämään piirituomarin aseman murskaamista julkisin häpäisyin. Piirituomarin tuomitseva asenne kidutuksiin on ainoa syy, miksi hänet pitää raivata pois, eikä kidutuksen vastustaminen ole rikos.

Sotaonni tuntuu kesän mittaan kääntyneen, barbaarit ovatkin yhtäkkiä voitolla, pato rikottu ja sato tuhottu. Armeijan käyttämä poltetun maan taktiikka puree enemmän omiin kuin barbaareihin. Kaupungin varuskunnan moraali alkaa romahtaa, tapahtuu ryöstelyä ja muuta mikä kääntää kaupungin väen armeijaa ja siviilikaartia vastaan. Eräänä päivänä Mandel tulee tapaamaan piirituomaria ja päästää tämän vapaaksi, mitään syytteitä ei ole. Kaupunki menettää kansalaisiaan, jatkuvasti lähtee väkeä saattueittain muualle ”sukuloimaan” ilman aikomustakaan palata. Huonot uutiset jatkuvat, lisää barbaarien tuhoja paljastuu ja yhtäkkiä, taas jonkun kuolleen sotilaan makaaberin palautuksen jälkeen siviilikaarti lähtee kolmea vartiosotilasta vaille kokonaan kaupungista. Lähtiessään joukot ryöstävät kaupungista mitä irti saavat ja suututtavat asukkaat. Kaupunki jää oman onnensa nojaan ja alkaa piirituomarin johdolla säännöstelyn ja varustautumisen talven varalle kun sadosta ei ole kuin rippeet eikä vedensaantikaan ole varmaa tuhotöiden pelossa.

Jonkin ajan kuluttua kaupunkiin tulevat eversti Jollin vaunut, muutama sotilas saattueenaan. Mandelin häipyminen on Jollillekin yllätys, ja kun väki alkaa kivittää vaunuja, saattue lähtee jatkamaan matkaa entisin hevosin, vaihdokkaita ei ole. Joll piileskelee vaunuissaan ikuiset peililasinsa kadottaneena, haluttomana minkäänlaiseen kontaktiin kenenkään kanssa, mutta piirituomari puristaa eräästä sotilaasta tiedon että armeija on hävinnyt barbaareille ilman kunnon taistelua, kylmään ja nälkään aavikolle hajaantuneena. Kirja päättyy piirituomarin kannalta kuten Coetzeen edellisetkin lukemani kirjat, lähtöruutuun, kokemuksista rikastuneena. Yhteisö tietää hänen kokemuksensa koska kidutus sekä häpäisy on ollut julkista, ja taitaa siksi antaa hänelle paremmin anteeksi hänen vikansa. He tietävät nyt että vetelän olemuksen sisältä löytyy tarvittaessa kova ydin joka puolustaa muutakin kuin omaa etuaan. On kuitenkin pelko että sotaoperaatiota jatketaan taas keväämmällä ja sen komennon taso tiedetään nyt.

Kirjan piirituomari on laiska ja nautinnonhaluinen elostelija, johon moraalinen herääminen luo moniulotteisuutta. Hänen rohkeutensa alkaa ehkä oman aseman yliarvioinnista, jatkuu valintojensa puolustamisena ja lopuksi hän joutuu osoittamaan käytännössä ettei rehellinen ihminen kiduttamallakaan tunnusta mitään jos tunnustettavaa ei ole. Joll taas on sellainen sadistisuudessaan perfektionisti jonkalaisen yleneminen everstiksi pitäisi olla sula mahdottomuus, nämä on perinteisesti karsittu pois viimeistään aliupseerikoulutuksessa. Mandel taas on kuvattu turhamaiseksi ja pelkurimaiseksi tärkeilijäksi, sarjakuvamaisen liioittelevasti. Pahisten yksiulotteisuus maistuu tendenssimäiseltä, kummastakaan ei löydy piirteitä jotka selittäisivät heidän nousuaan siihen asemaan missä he ovat, eikä varmaan moni armeija omiaan kohtele noin tylysti, ehkä jotakin ISIS- tai talibaaniarmeijaa lukuun ottamatta. Tapahtumapaikka jätetään kertomatta ja ajankohtakin jää viitteelliseksi, on ihan lukijasta kiinni haluaako hän vetää tässä yhtäläisyyksiä vaikkapa rotuerottelun ajan Etelä-Afrikkaan. Kirja oli toistaiseksi kirjailijalta lukemistani vieraannuttavin, vähän kuin toimintaelokuva missä epätodelliseksi kasvanut paha vyöryy ja vyöryy mutta hyvä kestää. Taidan nyt pitää pienen tauon Coetzee-maratonissani, mutta palaan vielä asiaan.

***

Häpeäpaalu

J.M. Coetzee: Häpeäpaalu, Otava 2003 (alkuperäisteos Disgrace, julkaistu 1999)

Seuraava J.M. Coetzeen teos jonka luin oli Häpeäpaalu, se toinen Booker-palkittu kirjailijan teos. Päähenkilö on nyt valkoinen mies, keski-ikäinen kirjallisuustieteilijä David Lurie, professorikin, jonka todellinen elämän haaste paljastetaan heti alkuun, seksiongelma. Pari avioliittoa on takana ja nuoret naiset tiukassa, pitää maksaa palveluista niitä saadakseen. Pahaksi onneksi miehessä on myös vähän stalkkerin vikaa ja joka torstain vakipano hyytyy siihen. Korvikkeeksi hän ryhtyy vonkaamaan muuatta värillistä opiskelijaansa. Sitkeydellä hän onnistuu - tyttö on kasvatettu tottelemaan - muttei huomaa ettei tyttö ole lainkaan mukana hänen suhdehaaveissaan vaan pikemminkin ahdistunut. Miehellä on silmää vain omalle tarpeelleen.

Prosessi siitä nousee, tuohon aikaan suosittujen totuuskomissioiden tapaan ja koska arvon herra ei osoita vähäisintäkään katumuksen merkkiä, virka menee. Elämää ei enää kannata jatkaa kuin ennen, kaikki kääntävät hänelle selkänsä, mies lähtee yrittämään uutta alkua tyttärensä luo Itä-Kapmaahan. Tyttäressä on haastetta riittämiin, hippi, lesbokin ja nyt apartheidin loputtua jäänyt pilvihuuruisesta kommuunistaan lähes ainoana yrittämään maataloutta ja koirahoitolaa pikkutilalle. Siellähän David säveltelisi itselleen uutta nousua oopperan muodossa, kuvitellen kai itsensä lordi Byroniksi jota naiset ikävöivät, ja tytär hoitelisi maatilalla käytännön elämän, onhan hänellä pystyvä musta apumies, Petrus, ihan kuin vanhoina hyvinä aikoina.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, apartheidin aika loppunut. Kuten Obama yhdeksän vuotta sitten niin Petruskaan ei tyydy ikuiseen valkoisen naisen apumiehen rooliin vaan haluaa päästä isännäksi kun kerran käytännössä työn paremmin tekee. Eräänä päivänä kun apumiestä ei näy eikä kuulu kolme muuta mustaa miestä tulee tilalle ja ykskantaan ryöstävät talon ja raiskaavat emännän, lopuksi vielä ampuvat hoitokoirat. Se on hipille kova isku ja hän ymmärtää olevansa täysin ulkopuolinen, kaikesta avaramielisyydestään ja sopeutumishalustaan huolimatta häntä vihataan. David ei pääse lukitusta vessasta minnekään kun tytärtä raiskataan, osat ovat vaihtuneet sitten yliopiston päivien. Lopuksi vielä isä valellaan tenulla, tuikataan tuleen ja kolmikko poistuu ryöstösaaliineen hänen autollaan. Tulen aiheuttamat vauriot jäävät kuitenkin varsin pinnallisiksi, toisin kuin vauriot tiedosta siitä mitä tyttärelle tapahtui. Isä tarjoilee tyttärelleen omaa keinoaan hoidella häpeää, pakoa maasta Hollantiin, riittävän kauas sukulaisten suojaan, mutta tytär ei suostu, hän on valmis elämään täällä tuli mitä tuli, uusin säännöin. Raiskauksesta tytär ei puhu kenellekään mitään, hän toivoo sen riittävän maksuksi siitä että saa jatkaa täällä.

Davidista ei ole sanottavaa apua tilalla ja hän siirtyy enemmän auttamaan tyttären tuttujen pitämälle Eläinsuojeluliiton klinikalle. Pian hän huomaa että klinikan pääasiallisena työnä on tarpeettomiksi koettujen eläinten lopettaminen, eräänlainen tuhoamisleiri tai eutanasiaklinikka. Hänen tehtäväkseen vakiintuu hoidella lopetetut koirat läheisen sairaalan polttouuniin.

Kolme kuukautta lähtönsä jälkeen David palaa takaisin Kapkaupunkiin, käy tulomatkalla vonkaamansa opiskelijan vanhempien luona, tietämättä itsekään mitä sieltä kaipasi. Vierailu epäonnistuu täysin, niin erilaiset ihmiset eivät ymmärrä lainkaan toisiaan. Anteeksiantoa jos David kaipasi, tytön isä delegoi sellaiset jumalalleen. Kotiin tullessaan hän huomaa tulleensa ryöstetyksi, kaikki on viety. Sotakorvauksina, kuten hän päättelee. Seuraavaksi hän käy vanhalla työpaikallaan, siellä on jo uusi nurkanvaltaaja tiedettään tekemässä. Kirjansa ja postinsa hän sentään saa mukaansa. Kaupassa hän tapaa vielä vanhan esimiehensä, tunnelma on edelleen jäätävä. Puhelimessa ex-vaimo piikittelee seuraavaksi ja antaa vielä houkutteeksi tiedon mistä voisi löytää sen tytön jonka ahdistelusta tämä alamäki alkoi. Siellähän sankarin sitten pitää vielä käydä itsensä nolaamassa, kuulemassa ivallisen, korostetun teinimäisesti käyttäytyvän poikaystävän kautta ettei tyttö ainakaan ole antamassa mitään anteeksi. Ainoaksi niinsanotuksi menestyksekseen hän poimii kadulta jonkun tuota opiskelijaakin nuoremman huoran ja hoitaa hetkeksi seksiongelmansa. Edellinen kerta olikin syrjähyppynä eläinklinikan sikaruman ylläpitäjän kanssa. Miesparalle käsitys hänen todellisesta seksuaalisesta vetovoimastaan alkaa hiljalleen asettua kohdalleen.

Epäilys siitä ettei kaikki ole hyvin saa Davidin palaamaan tyttärensä luo, ja hän saakin tullessaan tietää että raiskaus on johtanut raskauteen eikä tyttärellä ole aikomustakaan luopua tuosta tulevasta lapsesta. Lisäksi käy lopullisesti ilmi että yksi raiskaajista on kuin onkin Petruksen sukulainen. Petrus tietää missä mennään ja onkin tehnyt tyttärelle tarjouksen suojelusta, Petrus ottaisi hänet kolmanneksi vaimokseen, tilan myötäjäisinä. Se taitaa jäädä parhaaksi tarjoukseksi minkä tytär voisi saada, kun pako muualle ei edelleenkään kelpaa. Ilmaista suojelua olisi turha odottaa, sitä ei tarvitse ääneen sanoa, sitä ei saa edes poliisilta. Hiljalleen myös David ymmärtää tilanteen, näkee tulevassa isoisyydessä aukeavan uuden polun, asettuu naapurikaupunkiin, toki häpeäänsä peitelläkseen hieman nimeään muuttaen, ja jatkaa kerran omaksumaansa tointa kuolleiden koirien ruumiiden hävittäjänä.

Nykyisin puhutaan paljon eutanasiasta myönteiseen henkeen, tuo koirahoitola tarjoaa sen todennäköisen kuvan mihin sillä tiellä jouduttaisiin. Luvun 22 lopussa tytär rinnastaa itsensä koiraan, rinnastus vietynä Davidiin tekee hänestä eräänlaisen holokaustin uunivahdin, tunteet ovat vain tunteita kun hän lopuksi antaa lopettaa senkin koiran joka häneen turvasi ja sieti vielä hänen oopperaansakin. Voi, miulla on ollut kolme koiraa ja vieläkin niistä jokaisen kuolema herättää sisälläni suuren voimattoman vihan myrskyn...

Tässäkin kirjassa päähenkilö palaa lopussa tavallaan siihen mistä kirja alkoi, vain kokemuksien rikastuttamana. Sitä sanaa päähenkilö käytti ainoana kuvailemaan lehdistölle tekoaan. Työ yliopistolla oli ulkokohtaista, kuten työ eläinhoitolassakin. Mikä työn määritelmä voisi muu olla kuin tehdä rahasta sitä mitä kukaan ei muuten halua tehdä mutta mikä kuitenkin on pakko tehdä, sellaista työtä miekin olen tehnyt kohta viisikymmentä vuotta. Mielessä kangastellut suuri ooppera nuupahtaa hoilotteluksi ja banjon pimputteluksi ja lopulta kuolee kokonaan. Seksiongelma on ja pysyy, mutta tietoisuus kohta alkavasta isoisyydestä ohjaa jo etsimään tyydytyksen kohteita enemmän itsensä ikäisistä tai ainakin nostaa mieleen ajatuksen etsiä elämästä muutakin, koulia silmää.

***

Michael K:n elämä

J.M. Coetzee: Michael K:n elämä, Otava 2003

Hyllyssäni on runsaasti kirjoja jotka olen joskus hankkinut ne lukeakseni. Romaaneja olen viime vuosina lukenut varsin harvoin. Kai nyt oli aika kypsä tarttua J.M. Coetzeen tuotantoon jota hyllystäni löytyy ainakin viiden kirjan verran, kolme olen löytänyt messujen divariständeiltä, pari kirjastojen poistohyllyistä. Ensimmäiseksi sattui osumaan Michael K:n elämä, kirja joka loi tekijälleen maailmanmaineen kun sille myönnettiin Booker-palkinto.

Päähenkilö on ilmeisen musta mies Etelä-Afrikassa, syntyjään Kapkaupungista. Huulihalkion takia hänen lapsuutensa oli hankala. Koulukaan ei oikein sujunut, pitivät häntä yksinkertaisena, ja hän joutui hoitokotiin missä hän oppi kurin ja alistumisen sekä elämiseen vaadittavat perustaidot. Viisitoistavuotiaana alkoi työelämä, puutarhurina, välillä kokeillen käymälänhoitajan työtä mutta tultuaan illalla ryöstetyksi palasi takaisin puutarhurin päivähommiin. Sitä varmasti olisi elämä ollut loppuun asti mutta viitisentoista vuotta myöhemmin hän sai kiertoteitä tietää että hänen äitinsä oli joutunut sairaalaan ja halusi nyt poikansa hakevan hänet pois.

Poika oli lojaali äidilleen, äitinsä mielestä tyhmyyttään, ja tästä alkoi pitkä harharetki. Äiti oli kuolemansairas eikä pystynyt enää töihin. Hän haaveksi paluusta takaisin maaseudulle missä oli lapsuutensa viettänyt ja sai suostuteltua poikansa jättämään puutarhurin työnsä, mitään ihmissuhteita pojalla ei jätettäväksi ollutkaan, ja lähtemään matkalle kohti Prince Albertia. Junalippuja sinne he eivät saaneet, oliko syynä byrokratia vai se ettei mustia päästetty tuolle alueelle, samantekevää. Kapkaupungissakin oli levottomuuksia mutta he eivät tienneet että tuolla ylempänä taisi olla suorastaan sotatila.

Odysseia oli tuhoon tuomittu. Poika työnteli sairasta äitiään rattaissa pitkin tietä viranomaisia vältellen kunnes äiti oli pakko viedä sairaalaan, missä kuoli sydämen pysähdyttyä ja tuhkattiin Stellenboschissa. Sen jälkeen K. tunsi velvollisuudekseen viedä äitinsä tuhkan sinne mihin tämä olisi halunnut mennä. Matka kesti, välillä aikaa kului kiinniotettuna pakkotyöporukassa mutta perille hän pääsi. Perillä oli vain autioitunut tila, isäntäväestä ei ollut kuulunut aikoihin mitään. Sieltä sai tuhka toivomansa kodin, mutta poika ei pystynyt sinne juurtumaan koska ympärillä sotaa käyvät osapuolet kohtelivat häntä kaikki potentiaalisena tai todellisena vihollisenaan ja paikalle ilmaantui etsijöiltään piileskelemään rintamalta karannut entisten tilallisten pojanpoika joka yritti tehdä hänestä kotiorjansa. Sotilaat tulivat tilalle ja miinoitettuaan paikan sissien varalta sekä räjäytettyään vesipumpun veivät K:n työleiriin. Sotilaat auttoivat hänet samalla irti äidistään, oman elämän uuteen alkuun.

Työleirielämään hän sopeutui hoitokodin opein kun sitä häneltä vaadittiin muttei sisimmältään, hän halusi aloittaa uudestaan oman elämänsä, vapaana muustakin kuin äidistään. Hän ei pystynyt syömään mitään, ja lopulta katosi leiristä. Seuraavan kerran hän ilmestyi kirjaan lähtöpaikassaan Kapkaupungissa, vieraana kuten muuallakin, paljain jaloin ja tyhjin vatsoin, päällään pelkkä työleiristä jäänyt sininen hakkuumiesten haalari, taskussaan pussillinen kurpitsansiemeniä muistona käynnistä Prince Albertissa. Siellä hän tapasi väkeä joka halusi auttaa hänet takaisin elämään, hyväntekijöitä. Nämä juottivat ja ruokkivat ilmeisen kovia kokenutta miestä, tarjosivatpa vielä seksiäkin. Kaiken K. otti vastaan vain hyvätapaisuuttaan, ikuisena myöntyväisyysmiehenä, ei siksi että hän olisi mitään kaivannut nyt saavuttamansa vapauden lisäksi, viimeksi viettiensä orjuutusta. Hän uskaltautui pitkään tilannetta tarkkailtuaan sisään huoneeseen missä hänen äitinsä oli asunut ennen heidän lähtöään. Siitä, sinne lastattujen rojujen takana olevasta pimeästä sopukasta hän teki lopun elämänsä tukikohdan, tyytyväisenä että oli päässyt eroon leireistä ja toivoen että hyväntekijätkin vielä hänet jättäisivät rauhaan, siemenistä hän osaisi itsekin muiden auttamatta hankkia elantonsa. Toki siellä näytti välillä asuneen joku toinen koditon, ehkä vieläkin, mutta siihen hän sopeutuisi.

Kirjoittajan tapa taitaa olla tuo että lopussa päähenkilö palaa alkuun, vain kokemuksia rikkaampana. Kokemuksensa hän osaa pitää omana tietonaan eikä niitä levittele saati että ryhtyisi yhteiskuntakriittiseksi vallankumouksellisuudesta puhumattakaan. Luulen että tämän kirjan henkilögallerian voisi suuremmitta murheitta siirtää vaikka nykyiseen Israeliin tai takavuosien USA:n etelävaltioihin pienin paikallisin korjauksin. Antaa se jonkinlaisen käsityksen myös siitä maailmasta mihin rasistiset populistit, ns maahanmuuttokriittiset, meitä hiljalleen ajavat. Siinä maailmassa ei ole sijaa Michael K:n vapaushaaveille, leirit tulevat takaisin, kaikille hiemankin poikkeaville omansa.

***

Lintumuisteluita XXX

8.3.1987 kävimme Annen kanssa Helsingin keskustan sorsapaikoilla iltapäiväkävelyllä. Hakaniemen sillan vieressä seurailimme lumenkaatosulan sorsia kun niiden keskelle iski naaraskanahaukka, vain kymmenen metrin päässä meistä. Isku kohdistui koirasheinäsorsaan. Vasta osuttuaan haukka huomasi meidät siinä vieressä, säikähti niin että irrotti otteensa ja lähti vastahakoisesti Merihaan betonibunkkerin suuntaan, missä se sai joukon variksia kiusakseen.

Heti kun haukan ote irtosi, sorsakoiras syöksyi toisten sorsien joukkoon viereiseen sulaan muutamaa metriä edemmäs. Sinne olivat muut iskua säikähtäneet paenneet, syvempään veteen. Pedon iskemä lintu oli kuitenkin hyvin heikossa kunnossa, nokasta valui verta valtoimenaan ja muutenkin lintu tuntui olevan aivan viimeisillään. Koko hyökkäys kesti vain kymmenkunta sekuntia, mutta iskun teho oli siis lähes täydellinen.

Kauppatorin, Hakaniemen ja Töölönlahden sulissa oli seitsemisensataa pullasorsaa, lisäksi kolme-neljäsataa Sompasaaren isossa sulassa vähän kauempana. Samassa paikassa oli parikymmentä isokoskeloa, niitä oli neljä myös Hakaniemen sillan sulassa ja neljä Tokoinrannassa. Yhtään lokkia emme nähneet koko retken aikana.

***

8.3.1975 oli aikaa iltapäivällä lähteä Turussa lintukävelylle. Ajatuksenani oli kiertää tuttu lenkki Itäharjulta Rauvolanlahdelle ja takaisin. Rauvolassa tapasin Linnan Arin joka tarjosi autokyydin ensin Kakskerran ja Satavan väliselle salmelle ja lopuksi kävimme vielä Ruissalon sillan kulmassa. Kevättä oli ilmassa, neljä astetta lämmintä mutta sää sumuinen, näkyvyys alle puoli kilometriä eikä heikko etelätuuli pystynyt sumua hajoittamaan.

Kevätlinnuista huomasimme vapaavaraston vieressä ruderaatissa kiurun heinäsorsien joukossa. Ruissalon sillankulmassa oli myös pari urpiaista ja keskustassa Ruissaloon asti pyöri jo satakunta lokkia. Muuten lajisto oli talvista tuttua. Runsaimpia olivat turkulaiseen tapaan varpuset ja pulut, sitten naakat. Heinäsorsiakin oli yli kolmesataa, talitiaisia puolisentoistasataa.

Käynnillä Kakskerran ja Satavan välisen salmen luona oli tarkoitus hakea kuningaskalastajaa, mutta sumukelissä sen löytäminen ei onnistunut. Käpytikka piti reunametsässä kovaa meteliä, liekö löytänyt nukkuvan pöllön. Tienoilla oli noihin aikoihin myös valkopäätiainen, mutta sitä emme käyneet etsimässä. Hömötiaisia näkyi sentään jo bongaamattakin.

Kaikkiaan runsaan kolmen tunnin kierros tuotti miulle seitsemäntoista lajia. Tuohon mennessä sitkeä sumu oli jatkunut jo noin viikon. Koko ajan oli kuitenkin tuntuma siitä että kevät etenee.

***

Lintumuisteluita XXIX

( lapinharakka oli köyhä vuodenpinna )

Talven 1987 toinen uusintalaskentareittini oli kiertovuorossa 7.3. Se oli pitkä taajamakierros Vantaan ja Espoon rajamailla Martinlaaksosta Veiniin ja takaisin. Sen laskenta vei yli kuusi ja puoli tuntia. Aamulla oli pakkasta kymmenen astetta, tuntuvaa itätuulta, taivas ohuen yläpilven peitossa ja heikkoa pakkassumua notkopaikoissa.

Alun taajamaosuudella Martinlaaksossa varpuset aloittivat vahvimmin, talitiaiset kannoillaan. Lyhyt metsäosuus Raappavuoren ja vesitorninmäen laitamilla tuotti listoille puukiipijän, kuusitiaisen ja ylilentävän käpylinnun. Talitiaiset olivat tässä vaiheessa hivuttautuneet kärkeen.

Omakoti- ja rivitalo-osuus Varistossa Hämeenkylän koululle nosti taas varpuset kärkeen. Uusina löytyi fasaaneja ja mustarastas. Vihdintielle tullessa oli listalle löytynyt myös urpiainen. Hämeenkylän ympäristöstä peruslajistoa löytyi lisää, tienvarren ruokinnalla oli tavan mukaan iso parvi fasaaneja ja viherpeippoja seuranaan keltasirkkuja ja varpusia. Tienvarresta löysin myös yhden kuolevan viherpeipon, en havainnut siinä ulkoisia vammoja mutta autoon törmääminen taisi olla todennäköisin kuolinsyy kun henki sitten kai aikanaan siitä lähti.

Taivas oli seljennyt, aurinko pastoi kirkkaasti kun jatkoin Tuomelan koulun ohi kohti Espoon rajaa. Varikset, viherpeipot ja talitiaiset lisäsivät eniten edustustaan. Jupperista löytyi runsaasti talitiaisia ja kohtalaisen kattavasti muitakin peruslajeja, ei kuitenkaan mitään uutta. Rastaalan tienoilta löytyi taas eniten varpusia, pensasaidat olivat talojen ympärillä suosittuja. Aurinko piti myös tiaiset laulutuulella.

Leppävaaran kartanolle asti sain mennä ennen kuin tuli taas uusi retkilaji, lapinharakka. Lintuvaara pientaloalueena oli taas varpusten, tiaisten ja varislintujen suosiossa. Punatulkkujakin tuli reitille ensi kertaa alun pikku metsäosuuden jälkeen. Hämevaaran kautta jatkoin Vapaalaan, punatulkut olivat tulleet reitille jäädäkseen. Käpytikkakin löytyi.

Aloin palata kohti kotikulmia, toki kiertäen Pellaksen ja Louhelan kautta. Tulkkuja oli vielä täälläkin, muuten tuttuja pientaloalueen lintuja. Martinlaakson etelälaita Viherpuistosta asemalle tuotti vain kärkilajeille lisäystä, mitään uutta ei näkynyt, ei edes pulua. Loppuosuudella osakkeitaan eniten kohottivat varikset.

Kaikkiaan reitillä havaitsin 886 lintua 17 eri lajista. Varpunen oli selvä ykkönen, talitiainen yhtä selvä kakkonen. Viherpeippo oli tasaisuutensa ansiosta kolmas ennen variksia. Talven ankaruus näkyi selvästi, olen vihossa noteerannut hippiäisen, petojen, närhen ja pulun puuttumisen. Kaikki, runsaimmatkin, linnut olivat vähissä. Oikeastaan olen noteerannut harakan 51 lintua ainoaksi normaalitulokseksi. Reitin varrella oli yksi ruokintapaikka ja laskin myös 21 toimivaa lintulautaa, mutta lintukaan ei elä yksin leivästä, talvella pitää olla myös edes vähän lämmintä.

***

( etelänkin harakka kestää hyvin talvea )