Michael K:n elämä

J.M. Coetzee: Michael K:n elämä, Otava 2003

Hyllyssäni on runsaasti kirjoja jotka olen joskus hankkinut ne lukeakseni. Romaaneja olen viime vuosina lukenut varsin harvoin. Kai nyt oli aika kypsä tarttua J.M. Coetzeen tuotantoon jota hyllystäni löytyy ainakin viiden kirjan verran, kolme olen löytänyt messujen divariständeiltä, pari kirjastojen poistohyllyistä. Ensimmäiseksi sattui osumaan Michael K:n elämä, kirja joka loi tekijälleen maailmanmaineen kun sille myönnettiin Booker-palkinto.

Päähenkilö on ilmeisen musta mies Etelä-Afrikassa, syntyjään Kapkaupungista. Huulihalkion takia hänen lapsuutensa oli hankala. Koulukaan ei oikein sujunut, pitivät häntä yksinkertaisena, ja hän joutui hoitokotiin missä hän oppi kurin ja alistumisen sekä elämiseen vaadittavat perustaidot. Viisitoistavuotiaana alkoi työelämä, puutarhurina, välillä kokeillen käymälänhoitajan työtä mutta tultuaan illalla ryöstetyksi palasi takaisin puutarhurin päivähommiin. Sitä varmasti olisi elämä ollut loppuun asti mutta viitisentoista vuotta myöhemmin hän sai kiertoteitä tietää että hänen äitinsä oli joutunut sairaalaan ja halusi nyt poikansa hakevan hänet pois.

Poika oli lojaali äidilleen, äitinsä mielestä tyhmyyttään, ja tästä alkoi pitkä harharetki. Äiti oli kuolemansairas eikä pystynyt enää töihin. Hän haaveksi paluusta takaisin maaseudulle missä oli lapsuutensa viettänyt ja sai suostuteltua poikansa jättämään puutarhurin työnsä, mitään ihmissuhteita pojalla ei jätettäväksi ollutkaan, ja lähtemään matkalle kohti Prince Albertia. Junalippuja sinne he eivät saaneet, oliko syynä byrokratia vai se ettei mustia päästetty tuolle alueelle, samantekevää. Kapkaupungissakin oli levottomuuksia mutta he eivät tienneet että tuolla ylempänä taisi olla suorastaan sotatila.

Odysseia oli tuhoon tuomittu. Poika työnteli sairasta äitiään rattaissa pitkin tietä viranomaisia vältellen kunnes äiti oli pakko viedä sairaalaan, missä kuoli sydämen pysähdyttyä ja tuhkattiin Stellenboschissa. Sen jälkeen K. tunsi velvollisuudekseen viedä äitinsä tuhkan sinne mihin tämä olisi halunnut mennä. Matka kesti, välillä aikaa kului kiinniotettuna pakkotyöporukassa mutta perille hän pääsi. Perillä oli vain autioitunut tila, isäntäväestä ei ollut kuulunut aikoihin mitään. Sieltä sai tuhka toivomansa kodin, mutta poika ei pystynyt sinne juurtumaan koska ympärillä sotaa käyvät osapuolet kohtelivat häntä kaikki potentiaalisena tai todellisena vihollisenaan ja paikalle ilmaantui etsijöiltään piileskelemään rintamalta karannut entisten tilallisten pojanpoika joka yritti tehdä hänestä kotiorjansa. Sotilaat tulivat tilalle ja miinoitettuaan paikan sissien varalta sekä räjäytettyään vesipumpun veivät K:n työleiriin. Sotilaat auttoivat hänet samalla irti äidistään, oman elämän uuteen alkuun.

Työleirielämään hän sopeutui hoitokodin opein kun sitä häneltä vaadittiin muttei sisimmältään, hän halusi aloittaa uudestaan oman elämänsä, vapaana muustakin kuin äidistään. Hän ei pystynyt syömään mitään, ja lopulta katosi leiristä. Seuraavan kerran hän ilmestyi kirjaan lähtöpaikassaan Kapkaupungissa, vieraana kuten muuallakin, paljain jaloin ja tyhjin vatsoin, päällään pelkkä työleiristä jäänyt sininen hakkuumiesten haalari, taskussaan pussillinen kurpitsansiemeniä muistona käynnistä Prince Albertissa. Siellä hän tapasi väkeä joka halusi auttaa hänet takaisin elämään, hyväntekijöitä. Nämä juottivat ja ruokkivat ilmeisen kovia kokenutta miestä, tarjosivatpa vielä seksiäkin. Kaiken K. otti vastaan vain hyvätapaisuuttaan, ikuisena myöntyväisyysmiehenä, ei siksi että hän olisi mitään kaivannut nyt saavuttamansa vapauden lisäksi, viimeksi viettiensä orjuutusta. Hän uskaltautui pitkään tilannetta tarkkailtuaan sisään huoneeseen missä hänen äitinsä oli asunut ennen heidän lähtöään. Siitä, sinne lastattujen rojujen takana olevasta pimeästä sopukasta hän teki lopun elämänsä tukikohdan, tyytyväisenä että oli päässyt eroon leireistä ja toivoen että hyväntekijätkin vielä hänet jättäisivät rauhaan, siemenistä hän osaisi itsekin muiden auttamatta hankkia elantonsa. Toki siellä näytti välillä asuneen joku toinen koditon, ehkä vieläkin, mutta siihen hän sopeutuisi.

Kirjoittajan tapa taitaa olla tuo että lopussa päähenkilö palaa alkuun, vain kokemuksia rikkaampana. Kokemuksensa hän osaa pitää omana tietonaan eikä niitä levittele saati että ryhtyisi yhteiskuntakriittiseksi vallankumouksellisuudesta puhumattakaan. Luulen että tämän kirjan henkilögallerian voisi suuremmitta murheitta siirtää vaikka nykyiseen Israeliin tai takavuosien USA:n etelävaltioihin pienin paikallisin korjauksin. Antaa se jonkinlaisen käsityksen myös siitä maailmasta mihin rasistiset populistit, ns maahanmuuttokriittiset, meitä hiljalleen ajavat. Siinä maailmassa ei ole sijaa Michael K:n vapaushaaveille, leirit tulevat takaisin, kaikille hiemankin poikkeaville omansa.

***