Häpeäpaalu

J.M. Coetzee: Häpeäpaalu, Otava 2003 (alkuperäisteos Disgrace, julkaistu 1999)

Seuraava J.M. Coetzeen teos jonka luin oli Häpeäpaalu, se toinen Booker-palkittu kirjailijan teos. Päähenkilö on nyt valkoinen mies, keski-ikäinen kirjallisuustieteilijä David Lurie, professorikin, jonka todellinen elämän haaste paljastetaan heti alkuun, seksiongelma. Pari avioliittoa on takana ja nuoret naiset tiukassa, pitää maksaa palveluista niitä saadakseen. Pahaksi onneksi miehessä on myös vähän stalkkerin vikaa ja joka torstain vakipano hyytyy siihen. Korvikkeeksi hän ryhtyy vonkaamaan muuatta värillistä opiskelijaansa. Sitkeydellä hän onnistuu - tyttö on kasvatettu tottelemaan - muttei huomaa ettei tyttö ole lainkaan mukana hänen suhdehaaveissaan vaan pikemminkin ahdistunut. Miehellä on silmää vain omalle tarpeelleen.

Prosessi siitä nousee, tuohon aikaan suosittujen totuuskomissioiden tapaan ja koska arvon herra ei osoita vähäisintäkään katumuksen merkkiä, virka menee. Elämää ei enää kannata jatkaa kuin ennen, kaikki kääntävät hänelle selkänsä, mies lähtee yrittämään uutta alkua tyttärensä luo Itä-Kapmaahan. Tyttäressä on haastetta riittämiin, hippi, lesbokin ja nyt apartheidin loputtua jäänyt pilvihuuruisesta kommuunistaan lähes ainoana yrittämään maataloutta ja koirahoitolaa pikkutilalle. Siellähän David säveltelisi itselleen uutta nousua oopperan muodossa, kuvitellen kai itsensä lordi Byroniksi jota naiset ikävöivät, ja tytär hoitelisi maatilalla käytännön elämän, onhan hänellä pystyvä musta apumies, Petrus, ihan kuin vanhoina hyvinä aikoina.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet, apartheidin aika loppunut. Kuten Obama yhdeksän vuotta sitten niin Petruskaan ei tyydy ikuiseen valkoisen naisen apumiehen rooliin vaan haluaa päästä isännäksi kun kerran käytännössä työn paremmin tekee. Eräänä päivänä kun apumiestä ei näy eikä kuulu kolme muuta mustaa miestä tulee tilalle ja ykskantaan ryöstävät talon ja raiskaavat emännän, lopuksi vielä ampuvat hoitokoirat. Se on hipille kova isku ja hän ymmärtää olevansa täysin ulkopuolinen, kaikesta avaramielisyydestään ja sopeutumishalustaan huolimatta häntä vihataan. David ei pääse lukitusta vessasta minnekään kun tytärtä raiskataan, osat ovat vaihtuneet sitten yliopiston päivien. Lopuksi vielä isä valellaan tenulla, tuikataan tuleen ja kolmikko poistuu ryöstösaaliineen hänen autollaan. Tulen aiheuttamat vauriot jäävät kuitenkin varsin pinnallisiksi, toisin kuin vauriot tiedosta siitä mitä tyttärelle tapahtui. Isä tarjoilee tyttärelleen omaa keinoaan hoidella häpeää, pakoa maasta Hollantiin, riittävän kauas sukulaisten suojaan, mutta tytär ei suostu, hän on valmis elämään täällä tuli mitä tuli, uusin säännöin. Raiskauksesta tytär ei puhu kenellekään mitään, hän toivoo sen riittävän maksuksi siitä että saa jatkaa täällä.

Davidista ei ole sanottavaa apua tilalla ja hän siirtyy enemmän auttamaan tyttären tuttujen pitämälle Eläinsuojeluliiton klinikalle. Pian hän huomaa että klinikan pääasiallisena työnä on tarpeettomiksi koettujen eläinten lopettaminen, eräänlainen tuhoamisleiri tai eutanasiaklinikka. Hänen tehtäväkseen vakiintuu hoidella lopetetut koirat läheisen sairaalan polttouuniin.

Kolme kuukautta lähtönsä jälkeen David palaa takaisin Kapkaupunkiin, käy tulomatkalla vonkaamansa opiskelijan vanhempien luona, tietämättä itsekään mitä sieltä kaipasi. Vierailu epäonnistuu täysin, niin erilaiset ihmiset eivät ymmärrä lainkaan toisiaan. Anteeksiantoa jos David kaipasi, tytön isä delegoi sellaiset jumalalleen. Kotiin tullessaan hän huomaa tulleensa ryöstetyksi, kaikki on viety. Sotakorvauksina, kuten hän päättelee. Seuraavaksi hän käy vanhalla työpaikallaan, siellä on jo uusi nurkanvaltaaja tiedettään tekemässä. Kirjansa ja postinsa hän sentään saa mukaansa. Kaupassa hän tapaa vielä vanhan esimiehensä, tunnelma on edelleen jäätävä. Puhelimessa ex-vaimo piikittelee seuraavaksi ja antaa vielä houkutteeksi tiedon mistä voisi löytää sen tytön jonka ahdistelusta tämä alamäki alkoi. Siellähän sankarin sitten pitää vielä käydä itsensä nolaamassa, kuulemassa ivallisen, korostetun teinimäisesti käyttäytyvän poikaystävän kautta ettei tyttö ainakaan ole antamassa mitään anteeksi. Ainoaksi niinsanotuksi menestyksekseen hän poimii kadulta jonkun tuota opiskelijaakin nuoremman huoran ja hoitaa hetkeksi seksiongelmansa. Edellinen kerta olikin syrjähyppynä eläinklinikan sikaruman ylläpitäjän kanssa. Miesparalle käsitys hänen todellisesta seksuaalisesta vetovoimastaan alkaa hiljalleen asettua kohdalleen.

Epäilys siitä ettei kaikki ole hyvin saa Davidin palaamaan tyttärensä luo, ja hän saakin tullessaan tietää että raiskaus on johtanut raskauteen eikä tyttärellä ole aikomustakaan luopua tuosta tulevasta lapsesta. Lisäksi käy lopullisesti ilmi että yksi raiskaajista on kuin onkin Petruksen sukulainen. Petrus tietää missä mennään ja onkin tehnyt tyttärelle tarjouksen suojelusta, Petrus ottaisi hänet kolmanneksi vaimokseen, tilan myötäjäisinä. Se taitaa jäädä parhaaksi tarjoukseksi minkä tytär voisi saada, kun pako muualle ei edelleenkään kelpaa. Ilmaista suojelua olisi turha odottaa, sitä ei tarvitse ääneen sanoa, sitä ei saa edes poliisilta. Hiljalleen myös David ymmärtää tilanteen, näkee tulevassa isoisyydessä aukeavan uuden polun, asettuu naapurikaupunkiin, toki häpeäänsä peitelläkseen hieman nimeään muuttaen, ja jatkaa kerran omaksumaansa tointa kuolleiden koirien ruumiiden hävittäjänä.

Nykyisin puhutaan paljon eutanasiasta myönteiseen henkeen, tuo koirahoitola tarjoaa sen todennäköisen kuvan mihin sillä tiellä jouduttaisiin. Luvun 22 lopussa tytär rinnastaa itsensä koiraan, rinnastus vietynä Davidiin tekee hänestä eräänlaisen holokaustin uunivahdin, tunteet ovat vain tunteita kun hän lopuksi antaa lopettaa senkin koiran joka häneen turvasi ja sieti vielä hänen oopperaansakin. Voi, miulla on ollut kolme koiraa ja vieläkin niistä jokaisen kuolema herättää sisälläni suuren voimattoman vihan myrskyn...

Tässäkin kirjassa päähenkilö palaa lopussa tavallaan siihen mistä kirja alkoi, vain kokemuksien rikastuttamana. Sitä sanaa päähenkilö käytti ainoana kuvailemaan lehdistölle tekoaan. Työ yliopistolla oli ulkokohtaista, kuten työ eläinhoitolassakin. Mikä työn määritelmä voisi muu olla kuin tehdä rahasta sitä mitä kukaan ei muuten halua tehdä mutta mikä kuitenkin on pakko tehdä, sellaista työtä miekin olen tehnyt kohta viisikymmentä vuotta. Mielessä kangastellut suuri ooppera nuupahtaa hoilotteluksi ja banjon pimputteluksi ja lopulta kuolee kokonaan. Seksiongelma on ja pysyy, mutta tietoisuus kohta alkavasta isoisyydestä ohjaa jo etsimään tyydytyksen kohteita enemmän itsensä ikäisistä tai ainakin nostaa mieleen ajatuksen etsiä elämästä muutakin, koulia silmää.

***