Barbaarit tulevat

J.M. Coetzee: Barbaarit tulevat, Otava 1983.

Nyt tartuin vielä vanhempaan J.M. Coetzeen teokseen, Barbaarit tulevat on kirjoitettu jo vuonna 1980. Se on suomennettukin jo 1983 ja kappaleeni poistettiin kirjaston kokoelmista huhtikuussa 2009 minkä jälkeen se sitten on maannut miun hyllyssäni. No, myönnetään, olen pari kertaa aloittanut kirjan, mutta alku on ollut liian raaka enkä ole jatkanut.

Yhteiskunnan väkivaltakoneistot ottavat kirjassa mittaa toisistaan. Rauhan aikana syrjäisen rajaseutukaupungin ylimpänä vallanpitäjänä patsastelee piirituomari, herättämättä turhia ristiriitoja asukkaiden keskuudessa. Pääkaupungissa on kuitenkin herännyt käsitys että barbaarit suunnittelevat kapinaa ja paikalle saapuu eversti Jollin johtama sotilasosasto ottamaan asiasta selvää.

Sotilasosasto ottaa käyttöön sotilaiden metodit hanketta selvitellessään, kiinniotot, kidutukset ja muun voimankäytön barbaareja vastaan. Piirituomari voisi jatkaa laiskanleppoisaa eloaan metsästellen, kalastellen ja nuorten naisten kanssa sängyssä vehtaillen ja odotella että sotilaat poistuvat, mutta hän ryhtyy paikallisen mahtimiehen asemaansa luottaen lukemaan lakia myös sotilaille ja heidän johtajalleen. Poistuvat he, mielestään todisteita salahankkeista saatuaan, mutta piirituomari on nyt merkitty mies.

Ylimääräisen väen poistuttua paikalle jää nuori nainen, kerjuulle. Käy ilmi että tämä on yksi everstin tuomista barbaareista, muut barbaarit jättivät hänet tänne koska hän on sokea eikä pysty kunnolla liikkumaan. Edelleen selviää että näkö on mennyt ja jalat rampautuneet armeijan kidutuskuulusteluissa. Piirituomari tuntee olevansa vastuussa siitä ettei kerjäläisiä kadulla näy, mutta häätämisen sijaan hän tuokin tämän luokseen, nimellisesti töihin, ehkä säälistä, ehkä tuntien osasyyllisyyttä tytön kohtalosta. Kai se sitten on jonkin sortin rakkauttakin, yksipuolista ainakin aluksi. Seksiin tuo ei johda, tuomarilla on sitä varten toinenkin nainen, mutta jokailtaiset pitkät hieronta- ja hoitosessiot ja yhdessä yöpyminen eivät siitä paljon puutu. Tuomari selittää myöhemmin itselleen käytöstään siten että hän halusi säästää tytön koskemattomuuden, koska sen menetettyään tytöllä ei olisi enää asemaa entisessä yhteisössään. Selityksen makua, koska vähän ennen heidän eroaan hän kuitenkin yhtyy tähänkin naiseen.

Talvi kuluu kylmänä ja piirituomari saa uutta seuraa kun rajaseutupalvelua suorittava varusmiesosasto vaihtuu toiseen. Tämän johtaja, nuori luutnantti, paljastaa että kevään kuluessa barbaareja vastaan on tarkoitus tehdä suurhyökkäys, heidät on tarkoitus ajaa vuorille rajan taa. Piirituomari järkyttyy kovasti ja pitää pitkän palopuheen tulevan sodan turhuudesta, barbaareista ei ole ollut mitään haittaa ja he vain korkeintaan odottelevat näiden tulokassiirtokuntien romahdusta jonka jälkeen maa olisi taas yksin barbaarien. Tuon vuodatuksen jälkeen suhteet sotilaisiin muuttuvat jäykiksi ja virallisiksi. Tuomarin touhuista aletaan puhua selän takana, tilanne kiristyy.

Kevään ensi merkkien koittaessa piirituomari päättää toimia omin päin, viedä tytön takaisin barbaarien luo ja toivoo että nämä hoitaisivat hänet edelleen omiensa luo. Maaliskuun kolmantena lähtevät piirituomari, tyttö ja kolme miestä lisänään ratsut ja neljä kuormahevosta. Barbaarien olinpaikasta ei ole tietoa, mutta epäillään että he ovat vuorten tuntumassa kymmenkunnan päivämatkan päässä. Sinne päästäkseen on kierrettävä järvi ja autioksi suolaantunut tasanko. Kelit ovat lopputalvisen tylyt, hevosia alkaa menehtyä, varastot hupenevat, välillä yllättää lumisade, välillä taas myrsky, telttakin menetetään. Kymmenen päivän päästä retkue saa näkyviinsä barbaareja jotka kuitenkin väistelevät heitä ja tyytyvät tarkkailemaan turvallisen matkan päästä. Muutamaa päivää myöhemmin päästään keskusteluyhteyteen ja piirituomari pääsee luovuttamaan naisen näille. Hänen seurueensa on tyrmistynyt kun rankalla retkellä ei tuntunut olevan heidän mielestään mitään järjellistä syytä. Paluu kestää runsaan viikon, mutta paluu takaisin ei ole sellainen kuin piirituomari kuvitteli. Kaupunkiin on tullut järjestystä pitämään siviilikaarti tulevan hyökkäyksen takia, ja nämä marssittavat rähjääntyneen retkueen kuin vangit kaupunkiin.

Vangiksi piirituomari joutuukin, maanpetoksellista toimintaa, epäselvyyksiä tileissä ja epäsiveellistä elämää saadaan pikkuhiljaa koottua syytteiden pohjaksi. Nyt toimitaan kuin sotatilassa ja valta on armeijalla. Piirituomarin toimistossa valtaa pitää siviilikaartin kolmannen byroon toimiupseeri jonka nimeksi myöhemmin paljastuu Mandel, ja sotilasoperaatioita johtaa täällä jo käynyt eversti Joll. Tutkintovankeus venyy, ja kidutusta käytetään nyt myös häneen, ei tosin niin raakaa kuin barbaareihin, valeteloitus tai käsistä roikotus ei ole samaa kuin luiden murskaus tai silmien puhkominen. Oikeudenkäyntiä ei kuitenkaan kuulu ja tuntuu siltä ettei sitä uskalleta järjestää, syytteitä ei saatu pitämään, Mandel ja Joll tyytyvät yrittämään piirituomarin aseman murskaamista julkisin häpäisyin. Piirituomarin tuomitseva asenne kidutuksiin on ainoa syy, miksi hänet pitää raivata pois, eikä kidutuksen vastustaminen ole rikos.

Sotaonni tuntuu kesän mittaan kääntyneen, barbaarit ovatkin yhtäkkiä voitolla, pato rikottu ja sato tuhottu. Armeijan käyttämä poltetun maan taktiikka puree enemmän omiin kuin barbaareihin. Kaupungin varuskunnan moraali alkaa romahtaa, tapahtuu ryöstelyä ja muuta mikä kääntää kaupungin väen armeijaa ja siviilikaartia vastaan. Eräänä päivänä Mandel tulee tapaamaan piirituomaria ja päästää tämän vapaaksi, mitään syytteitä ei ole. Kaupunki menettää kansalaisiaan, jatkuvasti lähtee väkeä saattueittain muualle ”sukuloimaan” ilman aikomustakaan palata. Huonot uutiset jatkuvat, lisää barbaarien tuhoja paljastuu ja yhtäkkiä, taas jonkun kuolleen sotilaan makaaberin palautuksen jälkeen siviilikaarti lähtee kolmea vartiosotilasta vaille kokonaan kaupungista. Lähtiessään joukot ryöstävät kaupungista mitä irti saavat ja suututtavat asukkaat. Kaupunki jää oman onnensa nojaan ja alkaa piirituomarin johdolla säännöstelyn ja varustautumisen talven varalle kun sadosta ei ole kuin rippeet eikä vedensaantikaan ole varmaa tuhotöiden pelossa.

Jonkin ajan kuluttua kaupunkiin tulevat eversti Jollin vaunut, muutama sotilas saattueenaan. Mandelin häipyminen on Jollillekin yllätys, ja kun väki alkaa kivittää vaunuja, saattue lähtee jatkamaan matkaa entisin hevosin, vaihdokkaita ei ole. Joll piileskelee vaunuissaan ikuiset peililasinsa kadottaneena, haluttomana minkäänlaiseen kontaktiin kenenkään kanssa, mutta piirituomari puristaa eräästä sotilaasta tiedon että armeija on hävinnyt barbaareille ilman kunnon taistelua, kylmään ja nälkään aavikolle hajaantuneena. Kirja päättyy piirituomarin kannalta kuten Coetzeen edellisetkin lukemani kirjat, lähtöruutuun, kokemuksista rikastuneena. Yhteisö tietää hänen kokemuksensa koska kidutus sekä häpäisy on ollut julkista, ja taitaa siksi antaa hänelle paremmin anteeksi hänen vikansa. He tietävät nyt että vetelän olemuksen sisältä löytyy tarvittaessa kova ydin joka puolustaa muutakin kuin omaa etuaan. On kuitenkin pelko että sotaoperaatiota jatketaan taas keväämmällä ja sen komennon taso tiedetään nyt.

Kirjan piirituomari on laiska ja nautinnonhaluinen elostelija, johon moraalinen herääminen luo moniulotteisuutta. Hänen rohkeutensa alkaa ehkä oman aseman yliarvioinnista, jatkuu valintojensa puolustamisena ja lopuksi hän joutuu osoittamaan käytännössä ettei rehellinen ihminen kiduttamallakaan tunnusta mitään jos tunnustettavaa ei ole. Joll taas on sellainen sadistisuudessaan perfektionisti jonkalaisen yleneminen everstiksi pitäisi olla sula mahdottomuus, nämä on perinteisesti karsittu pois viimeistään aliupseerikoulutuksessa. Mandel taas on kuvattu turhamaiseksi ja pelkurimaiseksi tärkeilijäksi, sarjakuvamaisen liioittelevasti. Pahisten yksiulotteisuus maistuu tendenssimäiseltä, kummastakaan ei löydy piirteitä jotka selittäisivät heidän nousuaan siihen asemaan missä he ovat, eikä varmaan moni armeija omiaan kohtele noin tylysti, ehkä jotakin ISIS- tai talibaaniarmeijaa lukuun ottamatta. Tapahtumapaikka jätetään kertomatta ja ajankohtakin jää viitteelliseksi, on ihan lukijasta kiinni haluaako hän vetää tässä yhtäläisyyksiä vaikkapa rotuerottelun ajan Etelä-Afrikkaan. Kirja oli toistaiseksi kirjailijalta lukemistani vieraannuttavin, vähän kuin toimintaelokuva missä epätodelliseksi kasvanut paha vyöryy ja vyöryy mutta hyvä kestää. Taidan nyt pitää pienen tauon Coetzee-maratonissani, mutta palaan vielä asiaan.

***