Menneitä muistellen XLV

12.5.1975: Retki Jurmossa jatkuu, lomasää ei jatku. Lämmintä toki oli vielä, mutta pilvistyvää ja sateista. Sadetta riitti sekä aamulla että illalla ja ajoittain se vaihtui tiheään sumuun. Tuuli sentään pysyi heikonlaisena, aluksi lounaasta ja lopuksi etelästä kunnes illaksi tyyntyi.

Sade laiskisti lähtemään ulos vasta seitsemän aikaan. Kylän ristisorsat tulivat pesälleen. Käpytikkoja kuoputteli kyläniityllä kahdeksan, Männiköstä löytyi heti kaksi naaraspukuista pikkusieppoa. Jouhisorsia oli sekä saaren pohjois- että etelärannalla, selvästi pesiminen niilläkin käynnissä. Huonon sään seasta löytyi pilkkasiipiä muutolla itään, samoin pikkukuovi ja mustavikloja. Lännessä suosirrit olivat saaneet seuraansa lapinsirrin, itään muutti myös kaksi komeaa punakuiriparvea. Meriharakatkin olivat jo saaneet pesän aikaiseksi ja siihen yhden munan. Länsipään ristisorsat kahinoivat reviireistään. Muutama merikihukin muutti sumun seassa.

Iltakolmen tienoilla teetauon jälkeen Männiköstä löytyi myös eilinen komea pikkusieppokoiras ja yksi pikkis rätisi myös Leppälehdossa. Saarella en ollutkaan yksin, joku helsinkiläinen linnunkatsoja tuntui viettävän lomaansa muualle majoittuneena, hän oli huomannut myös eilisen sepelsieppokoiraan, se ei minua vastaan tänään tullut. Itäkierros oli aika perinteinen, muuttajia ei juuri näkynyt ja kun alkoi taas sataa, palasin asemalla iltakahdeksalta. 80 lajia näkyi tänäänkin vaikka sää oli mitä oli ja mie asemalla yksin. Tuon lomailijan havaintoja en aseman kaavakkeelle laittanut.

***

(tämäpä juuri on se neljän vuosikymmenen takainen Jurmon pikkusieppokoiras, rajaamaton dia kinofilmikalustolla ja 300-millisellä otettu)

Menneitä muistellen XLIV

( pleased to meet you...)

11.5.1975: Jurmon retki jatkui, nyt ulkoilimme 'vain' aamuneljästä iltakahdeksaan. Aamu oli täyspilvinen ja pariin otteeseen jopa hieman sateli vettä. Iltapäivällä taivaalta pilvet hävisivät, tyyntyi ja lämpö nousi kohisten taas viiteentoista asteeseen, pieni sumun tai autereen tapainen häiritsi koko päivää kun yritti katsella kauemmas, näkyvyys ei noussut koko päivänä juuri yli viiden kilometrin. Koko muu seurue lähti kello kahdentoista aikaan laivalla takaisin mantereelle, mie jäin yksin jatkamaan retkeä.

Aamulla Männiköstä kajahti jo kolmen punavarpusen tervehdykset, pikkusieppo, naaraspukuinen rätisi myös laitapuissa. Sirittäjiäkin oli ainakin neljä Leppälehdossa. Eilinen punajalkahaukka lähti aamun valjettua itään, ehkä saman linnun näin kiertelemässä Itäriutan yllä vähän myöhemmin. Punakuirien ja meriharakoiden sekaparvi muutti myös itään riutan ohi.

Länsipää ei jäänyt yhtään huonommaksi. Länsiriutallakin oli punajalkahaukka, vanha naaras. Se päästi viiteentoista metriin kunnes nousi taivaalle ja lähti etelään. Länsilahden pohjukassa ruokaili aikainen kuovisirri, joka väisti komppaajaa Järven puolelle. Järvellä oli myös tundrakurmitsa ja Lounaisriutalle laskeutui 22 punakuirin parvi. Vaalea merikihu muutti ohi ja meriharakoita sekä kurmitsoja oli myös liikkeellä.

Tykkikallion laidalla kähmi naaraspukuinen mustaleppälintu, Satamakadun lätäköiltä nousi ilmaan jänkäkurppa. Hieno päivä tästä taas tuli. Kun palasin takaisin asemalle ja sieltä sitten Männikön laitaan, siinä odotti komea vanha pikkusieppokoiras. Toisten lähdettyä ajattelinkin keskittyä lintujen kuvaamiseen ja kameran kanssa metsästelin tuota pikkusieppokoirasta. Sainhan mie siitä kuvia, kirjosiepostakin jokusen välttävän. Yllättäen Kappelin kulmilla eteeni lehmiaidan piikkilangalle lennähti sieppokoiras josta ajattelin ottaa parhaan kirjosieppokuvani. Ällistykseni oli tavaton kun peilin laskeuduttua tähtäimessä olikin komia sepelsieppokoiras. Olin siis ottanut siitä loistokuvan ennen kuin olin edes saanut siitä elistä. Sehän sekoitti miut pitkäksi aikaa, ja kun siitä toivuin, otinkin saman tien koko filmirullan täyteen sepelsieppokuvia. Kun asemalla sitten kävin vaihtamassa rullan uuteen, oli sieppo hävinnyt Männikön uumeniin. Lintu oli muuten paljon väsyneempi kuin muut siepot, kesy, pyöri välillä lähes jaloissani. Olisikohan tullut vasta äsken saareen.

Oli tämänkin päivän lajimäärä mainio, 96, vaikka muu väki lähtikin jo puolilta päivin pois. Sieppojen määrä oli noussut eilisestä, pajulintujen ehkä vähän laskenut mutta huonosta näkyvyydestä huolimatta kahlaajia löytyi sekä paikallisina että muuttajina. Ristisorsista näkyi enemmän vain koiraita, naaraat taisivat viihtyä jo pesillään. Käpytikkoja kaiveli maata yhä parikymmentä yksilöä.

Jäniksilläkin oli aamulla joukkokokoontuminen Muinaismuistolla, ainakin seitsemän siinä yhdessä touhuili.

***

(eikö oo hieno vielä 41 vuoden jälkeen, vaikka itse sanonkin... rajaamaton dia 300-millisellä otettu niin läheltä kuin putki tarkentui)

Menneitä muistellen XLIII

(tarkkana fyllareiden kanssa...)

10.5.1975: Aamuneljältä lähdin retkelle... no tietysti Jurmossa.

Eilen oli ollut fasismin kukistamisen 30-vuotisjuhlapäivä senaikaisen retoriikan mukaan, ja vihkoni mukaan ”loistelias ilma lähteä Jurmoon”. Kotipihalle Turun Itäharjuun oli tullut kaksi kirjosieppokoirasta jakamaan pönttöjä keskenään ja kevään ensimmäinen pajulintuni lauloi siinä pihassa myös koko aamun. Turusta olin lähtenyt bussilla iltayhden maissa, Pärnäisistä kello 15:20 ja Jurmossa olin kello 18. Mukana tulivat saarelle Kirjosen Jorma ihan itsekseen ja H. Tarkkonen, M. Heinonen sekä R. Kusmin omana ryhmänään. Saaressa oli jo tullessamme K. Vaara sekä Myrskyn Hannu, hekin tulleet vasta aamulla. Matka sujui tyynessä säässä ja lämpöäkin oli kaksikymmentä astetta, pilviä ei missään. Hienossa kelissä nähtiin suuria alli- ja pilkkasiipiparvia, ristisorsakin jo Berghamnissa. Meriharakoita muutti useita isoja parvia. Kirjosen Jopilla oli ollut jo laulava serinus Kaarinan vesitornin luona kun hän bussia odotteli, ja Aspön eteläpuolella näimme pari ruokkilintua, jotka hän määritti etelänkiisloiksi, mie jätin auki koska kaukana olivat silloisille kymppikertaisille Zuihoilleni ja olisivat olleet peräti elishavainto miulle. Jurmossa neljän iltatunnin kävely osoitti saaren olevan täynnä hyönteissyöjiä, niitä pajulintujakin oli jo satoja.

Mutta kymmenes viidettä. Silloin retkeiltiin, aamuneljästä iltakymmeneen. Hurja päivä se oli vaikka lämmintä riitti ja tuulikin oli leppeää kaakkoista virettä vain. Aamumuutolla kulki jonkin verran kuikkia ja hieman alleja sekä pilkkasiipiä.

Ristisorsia kartoitettiin saaren rannoilta viisi paria ja kylälläkin oli oma pari jonka pesä taisi olla Perin navetan viereisen harmaan vajan alla. Naaras hävisi sinne ja sen jälkeen pihassa päivysti vain koiras. Ampuhaukka oli paikallisena saaressa kuten eilenkin, nuolihaukkoja oli kaksi. Toinen niistä istui illalla männikön keskiosissa puun latvassa ja naapuripuun latvassa istui toinen lintu, jota Myrskyn Hannu kehotti kovasti putkella katsomaan. Putken näkökentässä ne näkyivät hyvin vierekkäin. Siitä huolimatta leukani loksahti vasta kun tuo toinen lintu lähti lentoon, sehän oli punajalkahaukkanaaras, ja mie huolimattomasti olin koko ajan katsellut muka pikkulepinkäistä... Se oli miulle elis, kuinkas muuten, ei tuollaisia sekaannuksia synny jos ikinä olisi lintua ennen nähnyt. Huvittavaa oli kun putkella sitä siinä katsoin ja sanoin sanasta sanaan: ”Johan tuosta voisi vääntää vaikka punajalkahaukan, on se vaan niin pirun koree...” ja sittenhän se lentoon lähti... Koko illan se siinä päivysti ja oli aika kesykin, parinkymmenen metrin päästä lähimmillään sitä katsoin. Lintu oli ensimmäisen kevään naaras.

Kahlaajista etelänsuosirrejä oli tällä kertaa kolme paria pesivinä, muuttavista kahlaajista huomattiin jonkin verran taas meriharakoita, jokunen kuoviparvi, kapustarintoja ja vähän vikloja. Kolme käkeä vietti päivää saaressa ja illalla männiköstä nousi yksi suo- tai sarvipöllö saalistamaan. Käpytikoilla oli kevätvaellus, ympäri saarta kolusi yhteensä kolmekymmentä maatikkaa, samalla tavalla maassa könysi kymmenen käenpiikaa. Leppälehdosta nousi esiin kaksi kehrääjää, kylällä pyöri nuori mustavaris.

Laulurastaita oli joka pensaassa, kai satoja, ja jokaisella kivellä istui kivitasku, niilläkin muutonhuippu. Pensastaskuja, leppälintuja, harmaa- ja kirjosieppoja oli kymmenittäin ja pajulintuja sadoittain. Kahdeksan sinirintaakin löytyi, samoin muutama satakieli. Nokkavarpunen nousi esiin Leppälehdosta. Lapinharakka jahtasi väsyneitä muuttolintuja nummella ja samaa harrasti pari pikkulepinkäistä männikön kulmilla. Komea punainen punavarpuskoiras tippui aamusella Suon laitaan viheltelemään, samaan aikaan muutteli taivaalla peltosirkkuja ja tilhiä, toisia 15, toisia 13.

Päivän mittaan näimme ainakin 102 lajia, erinomainen tulos noihin aikoihin. Mutta tämä etelän ja kaakon puoleinen virtaus jatkui yhä...

***

(nuolihaukka johdatteli eliksen viereen)

Voi hyvää äitienpäivää

Äitienpäivä on ollut perinteisesti se jolloin bongareista erottuvat tekijät ja mähertäjät. Takavuosina kun joka kevät perusporukallamme teimme saaristoretkiä toukokuussa, ei tullut kuuloonkaan että olisimme lähteneet äitienpäiväviikonloppuna merelle. Mie olin niin paatunut että olisin kyllä lähtenyt mutta erityisesti Jari piti tärkeänä viettää äitienpäivää perhepiirissä ja Jarinhan oli paatti millä kuljimme pitkään noilla retkillämme. Tietysti paatumista auttoi 1980-luvun lopulta lähtien se, että oma äiti oli jo kuollut. Oman perheen äitienpäivärituaalit ehti hyvin hoitaa jo aamuisin, ja mielestäni äitienpäivä on se, jolloin lapset muistavat äitejään eikä sellainen jolloin miehet passaavat vaimojaan.

Mähertäjiksi tässä kuitenkin leimauduttiin. Erityisesti äitienpäivä vuonna 1997 sen osoitti. Tuona päivänä mie olin ollut jo aamulenkillä Porkkalassa hyvissä ajoin ennen puoltapäivää, koleaa ja hiukan sateistakin oli ollut. Meidän perhe oli kutsuttu äitienpäiväkahville anoppilaan ja siellähän sitten olimme iltapäivällä kun Seppo soitti. Siikalahdella oli kuulemma suohyyppä ja bongaamaan pitäisi lähteä. Hänellä oli vanha autonromunsa ja sen kanssa hän ei kuulemma uskaltanut Siikalahdelle asti lähteä, miulla taas oli vain vuoden vanha menopeli jolla oli huoletonta lähteä minne tahansa. Mie sanoin että olemme juuri anopin kahvipöydässä joten älä ihan hirveällä kiireellä tule, mutta lähdetään toki kuitenkin, sen verran harvinainen vieras se lintu on, kai kerran ennen Suomessa käynyt joskus aikoja sitten.

Seppohan otti tämän kirjaimellisesti. Lähti Turusta tulemaan Vantaata kohti mutta pysähtyikin sitten tuntikausiksi Paimion puhdistamolle odottelemaan siellä nähtyä ruostepääskyä. Sellaisia Suomessa näkee joka kevät, itse olin sellaisen nähnyt jo vuosi sitten samalla tavalla anopin kahvipöydästä lähdettyäni Suomenojalle sitä katsomaan.

Tälläkin kertaa meidän kahvikutsumme ehtivät hyvin loppua ja mie jo soittelin Sepolle missä hän lorvailee kun suohyyppää piti katsomaan mennä. Siellähän se, Paimion jätevesipuhdistamolla seisoskelee ja jaarittelee ties kenen kanssa, tuskin etsii silmälläkään lintua... Kovin hoputeltuani tuo sitten vihdoin saapui Vantaalle, kello oli jo iltakuudessa. Kiireeksi tuo nyt matkan teki, matkaa oli sen verran että talla pohjassa piti ajaa jotta ehtisi edes ennen auringonlaskua. Kovaa kaahasimmekin, ja vähän ennen Imatraa sitten tapahtui se väistämätön, tuli viesti että lintu nousi taivaalle ja seurattiin miten se häipyi metsän taakse osoittamatta halua laskeutua uudestaan.

Voi *****, ajoimme kuitenkin samaa vauhtia Siikalahden laitamille ja huomasimme miten tuttuja autokuntia tuli useita tiellä vastaan. He hymyilivät, me emme. Tyhjä pelto siellä oli vastassa, töyhtöhyyppiä, ja muutama muukin myöhästynyt, muun muassa Vuokon Jouko. Kolme tuntia kymmenen minuuttia oli matka kestänyt, mutta tuntia aiemmin olisi pitänyt lähteä. Siitä tunnista ja parista edellisestäkin vastasi Seppo siellä puhdistamolla.Tai no, onhan se tavallaan ihan omakin vikani. Olen liian lojaali, ja kun nytkin lupasin että yhdessä lähdetään, jäin ihan omaa tyhmyyttäni odottelemaan. Olisi vain pitänyt lähteä siitä itsekseen ja sanoa Sepolle että tulee sitten perästä kun ehtii. Sama typerä lojaalisuus on maksanut miulle muutenkin vaikka kuinka paljon. Siitä olisi parasta luopua, miulla ei ole enää aikoihin ollut yhtään samalla tavalla lojaalia ns ystävää.

Mainittakoon ettei suohyyppää ole tainnut tuon jälkeen bongattavaksi olla, sen sijaan joitakin kymmeniä ruostepääskyjä kylläkin. Tämän vuoden ensimmäistä odotetaan vielä, Virossa on jo laji havaittu, mutta viime vuoden toukokuussa niitä oli useita ihan näistä päivistä alkaen.

Siinähän sitten kiertelimme pitkin ja poikin Parikkalaa koko sen yön, lehtokurppia, luhtakanoja, huitteja ja kaulushaikaroita kuunnellen ja pikku sadekuuroja väistellen. Aamuksi piti sitten palata kotiin ja lähteä saman tien töihin.

***

Haastekisa alkoi

(Pitkäjärven laulujoutsenemo pesällään, vielä)

Jokin aika siten haastoin kuoleman kisaamaan kanssani neljänsadan katkaisusta. Huomasin että haaste on mennyt perille. Janakkalassa oli eilen ruusulokki, jota väki innokkaasti kävi bongaamassa. Mie en viitsinyt ensimmäisenä päivänä lähteä, Suvin kanssa ulkoilimme täällä pääkaupunkiseudulla vain. Tänään sitten Suvilla oli äitienpäivän kutsut mummolassa, joten miulla oli aikaa ajatella tuota elisbongaustakin, mutta kuolema päätti ottaa haasteeni vastaan ja nirhasi sen linnun, joutui kuulemma jonkun pedon saaliiksi. Pitää skarpata bongausotetta kun peli menee näin kovaksi, jos vähenevät omat aamut niin näyttävät vähenevän myös pinnojen päivät.

Eilen oli taas perinteinen tornipinnakisapäivä, sen peruja tuo lokkilöytökin taisi olla. Täällä pääkaupunkiseudulla jokainen lintutorni ja vähän sen näköinenkin oli varattu. Vaikka olin aamuneljältä jalkeilla, tällä kertaa en ollut mukana missään joukkueessa. Halikonlahden timalitorni olisi kai ollut vapaana mutta eipä tuntunut muitakaan vanhemman polven salolaisia kisa nyt kiinnostavan. Täällä lähitienoilla yllättävän hyvin näytti menestyneen joukkue joka kisasi Vantaan Pitkäjärven perukan tornissa. Kehäkolmosen liikennemelusta huolimatta olivat koonneet peräti 88 lajia, mikä riitti sijaan 38 valtakunnan listalla. Ehkei tämä Vantaa nyt ihan lintutyhjiö olekaan. Itse kävin samassa tornissa eilen ja tänään iltapäivällä ja ihmetytti outo joukko joka saapasteli ja kahlaili tornin vastarannalla jotakin touhuten. Sen tuo komppaus ainakin aikaan sai että paikallinen kurkipari tuntuu tällä hetkellä harhailevan kodittoman tuntuisena lähirannoilla. Kaulushaikara siellä vielä huutelee mutta saattaa olla että tuo häiriö on senkin mielestä kohta liikaa. Joutsenpari istuu sitkeästi pesällään ja sen vieressä, sinne päästäkseen tuholaisten pitäisi käyttää venettä, ja toden totta, sellainenkin siellä vastarannan tuntumassa näkyi  tänään olevan. Todella ihmeellisiä ääliöitä tämä kunta on täynnä.

Vapun jälkeen on ollut kesäisen lämmintä ja kasvu on kunnolla käynnistynyt ihan parissa päivässä. Lehdet puissa ovat jo kookkaita, tienvarret muuttuivat hetkessä keltaisiksi voikukkien puhjetessa ja parin viikon viileä kausi huhtikuun lopussa venytti valkovuokkojenkin kukintaa niin että ne ovat parhaimmillaan vielä näin äitienpäivänä, perinteisimpänä valkovuokkojen keruupäivänä. Keltavuokot ovat myös hehkeimmillään, näsiä alkaa jo kuihduttaa kukkiaan ja kasvattaa lehtiä. Linnutkin ovat tulleet, pari päivää sitten yllätti varhainen punavarpunen ja tänään huomasin itselleni kevään ensimmäiset harmaa- ja pikkusiepot. Satakielet runsastuivat hetkessä, eilen niitä lauloi jo joka puolella. Vesilintuja on vähänpuoleisesti, muuttokeräymiä ei näy, vain paikallista pesimäkantaa. Teimme eilen pienen yöretkenkin Suvin kanssa, mutta sen paremmin pöllöjä kuin muuttavia arktikaparviakaan ei kuulunut, vain rastaita, lehtokurppia ja tietysti rannassa satakieliä.

***

(siinä toinen äitienpäivänsankari)

Joutsenlampi

Täydellinen rauha vallitsee lammella...

Vai kuulinko jotain, ihan tässä menee appeet väärään kurkkuun...

Pitää mennä katsomaan.

Arvasin, tälle lammelle mahtuu vain yksi valkoinen

eikä muunvärisiäkään pitkäkauloja kaivata

joten häipykää takaisin Kanadaan

revin teiltä sulat ja höyhenet

ja hukutan teidät kalojen ruoaksi

kunhan ensin huilaan hiukan...

Taas tuli voitto kotiin

Hitostako sinä siihen tipahdit...