Voi hyvää äitienpäivää

Äitienpäivä on ollut perinteisesti se jolloin bongareista erottuvat tekijät ja mähertäjät. Takavuosina kun joka kevät perusporukallamme teimme saaristoretkiä toukokuussa, ei tullut kuuloonkaan että olisimme lähteneet äitienpäiväviikonloppuna merelle. Mie olin niin paatunut että olisin kyllä lähtenyt mutta erityisesti Jari piti tärkeänä viettää äitienpäivää perhepiirissä ja Jarinhan oli paatti millä kuljimme pitkään noilla retkillämme. Tietysti paatumista auttoi 1980-luvun lopulta lähtien se, että oma äiti oli jo kuollut. Oman perheen äitienpäivärituaalit ehti hyvin hoitaa jo aamuisin, ja mielestäni äitienpäivä on se, jolloin lapset muistavat äitejään eikä sellainen jolloin miehet passaavat vaimojaan.

Mähertäjiksi tässä kuitenkin leimauduttiin. Erityisesti äitienpäivä vuonna 1997 sen osoitti. Tuona päivänä mie olin ollut jo aamulenkillä Porkkalassa hyvissä ajoin ennen puoltapäivää, koleaa ja hiukan sateistakin oli ollut. Meidän perhe oli kutsuttu äitienpäiväkahville anoppilaan ja siellähän sitten olimme iltapäivällä kun Seppo soitti. Siikalahdella oli kuulemma suohyyppä ja bongaamaan pitäisi lähteä. Hänellä oli vanha autonromunsa ja sen kanssa hän ei kuulemma uskaltanut Siikalahdelle asti lähteä, miulla taas oli vain vuoden vanha menopeli jolla oli huoletonta lähteä minne tahansa. Mie sanoin että olemme juuri anopin kahvipöydässä joten älä ihan hirveällä kiireellä tule, mutta lähdetään toki kuitenkin, sen verran harvinainen vieras se lintu on, kai kerran ennen Suomessa käynyt joskus aikoja sitten.

Seppohan otti tämän kirjaimellisesti. Lähti Turusta tulemaan Vantaata kohti mutta pysähtyikin sitten tuntikausiksi Paimion puhdistamolle odottelemaan siellä nähtyä ruostepääskyä. Sellaisia Suomessa näkee joka kevät, itse olin sellaisen nähnyt jo vuosi sitten samalla tavalla anopin kahvipöydästä lähdettyäni Suomenojalle sitä katsomaan.

Tälläkin kertaa meidän kahvikutsumme ehtivät hyvin loppua ja mie jo soittelin Sepolle missä hän lorvailee kun suohyyppää piti katsomaan mennä. Siellähän se, Paimion jätevesipuhdistamolla seisoskelee ja jaarittelee ties kenen kanssa, tuskin etsii silmälläkään lintua... Kovin hoputeltuani tuo sitten vihdoin saapui Vantaalle, kello oli jo iltakuudessa. Kiireeksi tuo nyt matkan teki, matkaa oli sen verran että talla pohjassa piti ajaa jotta ehtisi edes ennen auringonlaskua. Kovaa kaahasimmekin, ja vähän ennen Imatraa sitten tapahtui se väistämätön, tuli viesti että lintu nousi taivaalle ja seurattiin miten se häipyi metsän taakse osoittamatta halua laskeutua uudestaan.

Voi *****, ajoimme kuitenkin samaa vauhtia Siikalahden laitamille ja huomasimme miten tuttuja autokuntia tuli useita tiellä vastaan. He hymyilivät, me emme. Tyhjä pelto siellä oli vastassa, töyhtöhyyppiä, ja muutama muukin myöhästynyt, muun muassa Vuokon Jouko. Kolme tuntia kymmenen minuuttia oli matka kestänyt, mutta tuntia aiemmin olisi pitänyt lähteä. Siitä tunnista ja parista edellisestäkin vastasi Seppo siellä puhdistamolla.Tai no, onhan se tavallaan ihan omakin vikani. Olen liian lojaali, ja kun nytkin lupasin että yhdessä lähdetään, jäin ihan omaa tyhmyyttäni odottelemaan. Olisi vain pitänyt lähteä siitä itsekseen ja sanoa Sepolle että tulee sitten perästä kun ehtii. Sama typerä lojaalisuus on maksanut miulle muutenkin vaikka kuinka paljon. Siitä olisi parasta luopua, miulla ei ole enää aikoihin ollut yhtään samalla tavalla lojaalia ns ystävää.

Mainittakoon ettei suohyyppää ole tainnut tuon jälkeen bongattavaksi olla, sen sijaan joitakin kymmeniä ruostepääskyjä kylläkin. Tämän vuoden ensimmäistä odotetaan vielä, Virossa on jo laji havaittu, mutta viime vuoden toukokuussa niitä oli useita ihan näistä päivistä alkaen.

Siinähän sitten kiertelimme pitkin ja poikin Parikkalaa koko sen yön, lehtokurppia, luhtakanoja, huitteja ja kaulushaikaroita kuunnellen ja pikku sadekuuroja väistellen. Aamuksi piti sitten palata kotiin ja lähteä saman tien töihin.

***