Retkellä Karin kanssa III

…. Jäimme viimeksi Utsjoen lähistölle yöpymään ja odottamaan että kaupalta saisi polttoainetta. Taisi tulla yön jälkeen sunnuntai, ja kun palasimme kaupalle, se oli edelleen kiinni. Kari siitä sitten kyselemään kauppiasta kotoa, josko myisi meille bensaa jotta pääsisimme käymään vielä pohjoisempana. Saihan sitä neuvotella hyvän tovin, kai melkein tunnin, mutta lopulta närkästynyt kauppias tuli sitten mittarille ja saimme tankin täyteen, kuititta ja häirinnän korottamaan taksaan kylläkin. Kirkonmenojen aikaan kuulemma häiritsimme, pakanat.

Kun menovettä oli, suuntasimme heti Jäämeren rantaan. Piekanoita leijui neljä jo Nuorgamissa, merikotka löytyi tullessamme Varanginvuonon pohjukkaan. Siitä eteenpäin lintuja riitti. Parikymmentä tuhatta kajavaa jaksettiin laskea, kihuja kaksi ja puolisataa, joukossa kahdeksan tunturikihua. Merimetsoja näkyi pitkin rantaa ja kuikkien joukossa pari jääkuikkaakin. Kahlaajia oli tasaisesti vuorovesirannoilla, eniten suosirrejä ja -kukkoja. Pikkulinnuista mieleen jäi 11 lapinkirvistä ja pari isoa lapinsirkkuparvea tienvarsilla. Kun yöksi palasimme takaisin Utsjoen puolelle, oli tunnelma kuin voitetun mestaruuden jälkeen.

Nyt oli pakko alkaa suunnata takaisin kohti etelää. Alkumatkalla ei kiirehditty. Kiilopäällä kävimme etsimässä erityisesti kiirunaa, jonka Kari oli siellä aiemmilla retkillään ehtinyt jo nähdä. Sitä ei nähty mutta 16 keräkurmitsaa kuitenkin. Piekanoita oli pitkin matkaa, lapintiaiset ja kuukkelit tulivat vastaan taas kun tulimme Saariselän metsäisemmille osuuksille. Lapinsirkkuparvet olivat suuria myös Suomen puolella. Iltakymmeneltä saavuimme Pelkosenniemen Saunavaaraan ja siellä sitten yövyimme.

(Kiilopään kiirunakukko runsaat kolme vuosikymmentä myöhemmin)

Seuraava päiväkin oli lähinnä ajoa etelään, etelään menivät myös 26 töyhtöhyyppää Saunavaaran yli ennen kuin lähdimme liikkeelle. Kemijärven Vuostimo tarjosi lyhyellä pysähdyksellä käen, ampuhaukan ja pari tukkasotkaa, Taivalkosken Loukusasta kirjattiin pari tuulihaukkaa. Posion Lehtiniemessä oli 40 pesivän parin törmäpääskykolonia, missä oli vielä poikaset yli puolessa koloista. Jatkoimme Kajaaniin, siellä Kari ja Markku halusivat kovasti jäädä vähäksi aikaa viihteelle kajaanilaisia tyttöjä riiaamaan. Mie en välittänyt tytöistä pätkän vertaa vaan vetäydyin auton tuntumaan mököttämään ja odottamaan että lähdetään liikkeelle. Kyllä pojat sieltä tulivat, puolilta öin. Siinä sitten hieman jännittyneissä tunnelmissa köröteltiin vielä Sotkamoon ennen kuin käytiin levolle. Vähän tunnelmaa liennytti yöpymispaikalla lennellyt kehrääjä, ei niitä kai kovin paljon näin pohjoisessa ole.

Aamuherätyksen suoritti kuukkeli. Lähdimme jatkamaan etelään. Mökötyksen lomassa havaittiin teeriä ja hiirihaukkoja. Kuhmon pysähdys oli lyhyt ja linnuton, Lieksan Jongunjoella käytiin katsomassa hienoja maisemia, pikkutikka oli kai paras näkemämme lintu siellä. Eilistä naisseikkailua en ollut vielä anteeksi antanut, koskapa kirjasin Karin ilmoittamien lintujen havaitsijaksi "amatöörin" - sanan viereen on ilmaantunut kaiketi samalla retkellä jo kysymysmerkki eri kynällä kirjoitettuna, kumpikohan niitä kommenttejani sieltä luki...


Suomun-Patvinsuon aarnialuetta kävimme katsomassa, kun olin siellä jo Jarin kanssa kerran aiemmin käynyt. Hienoja maisemia ihailtiin Suomunjärven rannassa ja avosuon laidassa. Tuulihaukkapoikue oli järven rannassa, kurkiparvi ja metsähanhi avosuolla, reunakuusikosta nousi esiin metso. Yöpymään ajoimme Siikalahdelle asti, retki alkoi jo olla lopuillaan.

Viimeinen päivä oli sitten ajoa kotiin. Sääksen verran näimme Siikalahdella, Simpeleellä pari mehiläishaukkaa, Tikkurilassa yli lensi vielä harmaahaikara. Iltaviideltä kävimme vielä katsomassa Halikonlahden linnut, noin retkipinnojen paikkomielessä, ja retki päättyi sitten kotiin 16.8.1973 klo 19.00 . Olimme matkanneet 4500 kilometriä ja nähneet 142 lajia.

Metsässä nyt

Jos metsään haluat mennä nyt... 

näät sammalet myllätyt.

Mutta sieniä et löydä koska ne on kerätty jo. Siinä eilinen saalis.

Marjoja kuitenkin riittää vielä vaikka kuinka paljon vaikka karhut söisivät. Tämän hetken vallitseva väri marjoissa on kuitenkin punainen. Oma talvivarasto on jo täynnä, syömämarjoiksi jääkaappiin nämäkin...

Retkellä Karin kanssa II

Toinen retki joka erityisesti tulee mieleen Karin kanssa tehtynä, on ensimmäinen pitkä lintuvaellus Jäämeren rantaan elokuulta 1973. Se sovittiin spontaanisti Halikonlahdella 3.8. kun Karin kanssa kahlaajia katselimme ja samalla kerroin juuri päättyneestä kierroksesta jonka tein Lähteenojan Jarin kanssa eteläisen Suomen ympäri.

Mukaan tuli tällä kertaa kolmanneksi Karin serkku Muurlasta, Leppäsen Markku. Lähdimme matkaan Salosta 5.8. klo 15, ja suuntasimme ensimmäiseksi kohti Ulvilaa, missä Karin vanhemmat asuivat. Tulimme ennen iltakuutta perille ja ennen yöpymistä ehdimme vielä käydä Kullaan Palusjärvellä katsomassa iltalinnut, kaksi räyskää, kolme härkälintua ja ruskosuohaukkakoiras olivat mainittavimmat. Retkiajoneuvonamme oli Karin isän Aimon Peugeot 404, siihen aikaan tilava ja pitkään ajoon sopiva maantiennielijä. Siinä oli vielä tehostetut kaukovalot joten yöajokin sopi. Karin vanhempien tarjoaman aamupalan jälkeen jatkoimme matkaa kohti pohjoista jo aamuseitsemältä. Ensimmäiseksi kohteeksi otimme miun ehdotuksestani Siikajoen Tauvon, missä juuri olin käynyt. Tauvossa oli komealla hietikolla runsaasti kahlaajia kuten olin muistellutkin. Iltaneljältä kävimme hietikolla ja näkemämme 18 lajia oli mielestämme hyvä tulos. Eniten huomiota varasti hietikon vaalea merikihu joka pyöri aivan ympärillämme, pesijähän se taisi olla. Kuvia otimme molemmat senaikaiset filmirullat täyteen. Jäimme yöksi paikalle ja aamulla laskimme kahlaajat uudestaan, eilisiin lajeihin tuli lisää isosirrejä, jänkäsirriäisiä ja karikukko. Hietikolla pyöri paikallinen tuhannen törmäpääskyn parvi, sellaistakaan emme olleet ennen nähneet. Poislähtiessä tievarressa istui käen lentopoikanen.

Seuraava kohteemme olikin jo Karin valitsema. Hän oli jo aiemmin käynyt Kittilässä, Taatsinseidan maisemissa ja sinne suunnistimme. Siellä piti olla jopa autiokämppä tai vastaava. Kellon ympäri ajo kesti ja perillä olimme puolilta öin. Tunnelma autossa oli leppoisa ja toiveikas. Matkan varrelta poimittiin sinisuohaukkaa, hiiri- ja kanahaukka, useita tuulihaukkoja ja Kittilästä vielä ampuhaukkakin. Hyvältähän tämä vaikutti. Taatsinseidan kämpässä asui joku erakko, etelästä tullut. Siellä juttelimme hyvän tovin ja saimme vielä saunat kaupan päälle. Yönkin sitten vietimme tuossa saunamökissä, ei se kovin kuuma ollut koska takaseinässä taisi olla puolen metrin verran alareunassa aukkoa. Tosin tuollainen 30 sentin alalaude joka miulla oli makuupussin alustana olisi kyllä kova haaste tässä iässä, en kuitenkaan pudonnut siltä kertaakaan vaikka kylkeäkin tuli vaihdeltua yhtenään.

Seitakoskella ja puronvarressa retkeilimme herättyämme ja sain komeasti eliksiä lapintiaisesta, kuukkelista ja taviokuurnasta. Sinirinta varoitteli maastopoikasista, tilhen poikaset istuivat näreen oksalla ja päästivät lähelle katsomaan. Koskikaran toivoimme löytävämme, mutta olivat jo tainneet lähteä pesimäpaikalta muualle. Jatkoimme taas matkaa, nyt Karigasniemelle. Matkalla pysähdyimme Repojoella missä näkyi piekana, hiirihaukka, hiiripöllö, pohjantikka ja jänkäkurppakin nousi jaloista kompatessa. Samoin tuli taas elis, riekkopoikue lähti räväkästi jaloista suonlaidasta. Karigasniemi oli vain hetken kohde, jatkoimme saman tien Norjan puolelle, Skoganvarre oli yöpymispaikkamme. Yö tosin oli jo aika vaalea tällä korkeudella.

Seuraava päivä, 10.8., oli retkemme turistiosuus. Kävimme tutustumassa Hammerfestiin, ja palasimme sitten yöpymään Stabbursdalenin kansallispuistoon. Kyllä siellä Hammerfestissakin lintuja näkyi, mm 80 vesipääskyn keräymä muutolle valmistautumassa. Ensimmäiset pikkukajavani näin siellä, ja tunturiosuudella keräkurmitsoja. Ne toki eivät olleet miulle elis, koska olin sellaisia nähnyt kerran jo Halikonlahdella. Karillakin oli lajista havainto jo vuosia sitten Muurlasta ja useampia jo aiemmin Lapista. Yöunten jälkeen jatkoimme Norjan puolella kohti Nuorgamia. Hienoissa maisemissa näimme lisää keräkurmitsoja, piekanoita ja pari kisailevaa maakotkaakin. Alleja löytyi, lapasotkan poikanen ja pari mustalintuakin. Lapinsirkkuja oli runsaasti, lapinkirvisiäkin pari. Tunturien tyyppilinnuiksi opimme kapustarinnat ja kivitaskut. Utsjoen kirkolle ajoimme kun polttoainetta piti jostakin saada, kiinni oli iltamyöhällä sekin pumppu mutta jäimme yön yli odottamaan sen aukeamista.

Retkellä Karin kanssa I

Pitää aivan erikseen muistella vielä muuatta Karin kanssa tehtyä bongausretkeä, se kun sivuaa sekä bongausta että autoja, jotka kumpikin olivat Karille erityisen läheisiä osaamisalueita, toisin kuin miulle. Oli vuosi 2003, ja kesä oli juuri kääntynyt heinäkuun puolelle. Ensimmäinen viikonloppu lähestyi, ja mieleni teki lähteä Oulun seudulle etsimään puuttuvia heinäkuun pinnoja, muun muassa pöllöjä piti tuona kesänä pesimän siellä runsaasti, ja ainahan sieltä voisi löytää vaikka pohjantikan, joka olisi ollut ässähavainto. Lisäkannusteeksi Pyhäjoen Asikkaperään ilmaantui laulava viirusirkkalintu.

Kari oli Oulussa, miulla oli työtä ja käytössä vain viikonloppu. Rannikon Seija oli tuohon aikaan työssä Helsingissä ja oli lähdössä Ouluun viikonlopuksi. No, miun kyydissä oli tilaa, joten sovittiin että haen hänet töiden loputtua Hakaniemestä ja lähdemme sitten saman tien pohjoista kohti. 4.7. kello 17 Seija hyppäsi senaikaisen Ladani kyytiin ja lähdimme menemään. Helsingissä oli helteen oireita, Tampereen kautta Seinäjoelle tullessa alkoi tulla horisonttiin ukkospilviä ja vielä pohjoisempana taivas peittyi tummaan stratukseen, ei sentään satanut.

Seijan kanssa leppoisasti körötimme autollani. Olin sen uutena ostanut joskus vuosia sitten, kai 1995, nyt sen mittarissa oli jo 200000 kilometriä mutta ne eivät näyttäneet menoa haittaavan. Meillä oli suunnitelma suunnata suoraan Pyhäjoen sirkkalintupaikalle, koska Kari kavereineen olisi myös sinne menossa ja siellä tavattaisiin. Suuremmin pysähtelemättä ehdimmekin paikalle vähän puolenyön jälkeen ja Kari sekä Ojasen Mikko olivat jo meitä ennen saapuneet. Pysäköimme peräkanaa kapealle metsätielle ja kävimme kuuntelemassa lintua joka lauloikin ihan mukavasti vakiopaikallaan.

Takaisin tullessa alkoivat ongelmat. Autoni ei inahtanutkaan. Kytkin oli hajonnut. Jaaa-a, keskellä metsää satojen kilometrien päässä kotoa ja yli sadan vielä Oulustakin ja auto ei toimi, sen nokkakin osoittaa metsään... Mutta olipahan mukana onneksi noita oikeita automiehiä. Porukalla ensin käännettiin nokka kohti länttä, siis rantatie olisi siellä jossain. Ja sitten kun muut saivat autonsa ohi ja menosuuntaan, laitettiin miun Lada Karin auton hinaukseen ja lähdettiin, varovasti, kohti isompia teitä. Jotenkin me survoimme autoon vaihteen päälle ja moottori saatiin vetämällä käyntiin. Mäkistarttia ei voinut ajatellakaan, olimme Pohjois-Pohjanmaalla ja matalatkin mäet jossakin kymmenien kilometrien päässä. Tarkkaa hommaa oli tuo hinauksessa ajaminen ettei vain vetoliina katkea, sitä nyt olin saanut harjoitella jo jonkin verran edellisen sitikanraatoni kanssa, sen sähköt kun katoilivat yhtenään ja joutui turvautumaan hinauskäynnistyksiin vähän väliä. Isoille teille tullessa piti valita vaihde isommaksi ettei olisi ihan traktorivauhtia ajanut ja kuitenkin sellaiseksi että sen liikkeelle sai köyttä katkaisematta, kolmonen riitti vajaan kahdeksankympin vauhtiin. Hinauksesta huolimatta kävimme vielä matkan varrella katsomassa pari pöllöjen pesimäpaikkaa, suopöllöjä ja hiiripöllöpoikue huomattiinkin, samoin koppelo. Pari viiru- ja lapinpöllöpoikuetta oli hiljaa, niitä emme löytäneet.

Lauantaiaamuna tulimme sitten hinausketjussa Ouluun, onneksi aamuinen moottoritieliikenne oli keskikesän lauantaiaamun mukainen eli hiljainen. Valvoimme vähän aikaa ja sitten kauppojen auettua lähdimme etsimään paikkaa missä kytkimen voisi korjata. Merkkihuolto oli myyntipuolta lukuunottamatta kiinni, ja muitakaan paikkoja ei tuntunut löytyvän, mutta Ojasen Mikko muisti yhden kaverin joka oli huoltanut hänen taannoisia Ladojaan. Joku muukin siis on ajanut sellaisella...

Kaveri löytyi, ja piha oli täynnä vanhoja autonraatoja. Kyllä kytkinremppa onnistuisi saman tien jos vain olisi kytkin. No, sen me lupasimme hakea heti ja sitten töihin, ainakin mie toivoin niin. Menimmekin saman tien takaisin merkkihuoltoon ja ostimme sitten kytkinsarjan ja vähän muitakin lisäosia joita voisi tarvita. Tunnin kuluttua toimme tavarat kaverille, joka oli kadonnut. No, oli luvannut tehdä työn joten mehän jätimme osat siihen auton luo ja lähdimme Karin luo miettimään jatkoa.

Jatkoksi oli tietysti luvassa lintuja. Oulun Oritkarissa oleskelleen töyhtökiurun bongaaminen oli jo onnistunut noita huoltokuvioita viilatessa. Samoin Parhalahti ja Tauvonniemi oli tullut katsottua jo hinauksen aikana. Päätimme pikku päikkäreiden jälkeen lähteä etsimään niitä pöllöjä, myyriä oli joka puolella vilistämässä. Kari ajeli ensimmäiseksi Jääliin. Siellä oli jonkun hänen tuttunsa mökki ja sen takana pönttö, ja siinähän oli helmipöllöemo ja poikanen paikalla. Lähdimme jatkamaan pikkutietä ja kohta tulimme metsäpellolle, jonka ylitettyämme tuli vastaan äkäinen lapinpöllöemo. Pojathan sielläkin olivat. Ilta hämärtyi. Kari oli saanut metrintarkat nuotit varpuspöllöpoikueen löytämiseksi, sitä piti mennä etsimään Haukiputaan puolelle, ja toden totta, päivä oli vaihtunut jo sunnuntaiksi mutta kun ehdimme paikalle, poikaset kerjäsivät juuri siinä missä pitikin.

Sanginjoen metsään lähdimme seuraavaksi, ja helmipöllö löytyi sieltäkin. Sarvipöllö oli tienvarressa. Aamu alkoi sarastaa ja Kari kurvasi kotiin, nukkumaan vähäksi aikaa.

(missäkö Kari on? No tietysti autonsa takakonttia kaivamassa...)

Me heräsimme sitten puolilta päivin, ja mie jännitin koko ajan mielessäni mitä mahtaa autolleni kuulua. Karihan sinne sitten soittikin, ja auto kuulemma luvattiin kuntoon illaksi. Noo... sittenhän oli hyvää aikaa vielä retkeillä vähän. Etsimme Haukiputaalta sen pohjantikan pesäkolon joka siellä oli, mutta pojat olivat jo ehtineet lähteä. Palasimme Ouluun, Hietasaari oli helppo paikka lähestyä, pikkutiira ja ristisorsia sieltä löytyi vaivatta. Nokkavarpunen lensi ylitsemme tulomatkalla. Seuraavaksi kävimme Kempeleellä, uimarannan tornilla, merihanhia ja ristisorsia sielläkin oli, lapinsirri ja uiveloita. Vesilintuja oli runsaasti, vastavalossa vain. Tuuli oli nostanut vedet lietteiden peitoksi.

Sitä autoa mie kaipasin yhä. Soiteltiin taas ja luvattiin että kuudelta. Sinne sitten lähdimme, ja paikalla oli todellakin kaveri ja kaverin kaveri, ja pahanlaisesti maistissa koko illan kuulemma juhlineina. Olivat kai hekin sitten heränneet Karin puolenpäivän soittoon ja kimpassa sitten pikavauhtia vaihtaneet sen kytkimen. Sanoivat vielä koeajonkin tehneensä, mutta toivottavasti eivät koska olivat aika pahasti vieläkin humalassa.

Mie siinä kiittelin kovasti kaikkia ja maksoin kytkimen vaihdon, ja kävin sitten Ladan rattiin. Kyllä se nyt tuntui toimivan, ihan hyvin. Kun vähän aikaa peräkanaa ajoimme, vakuutuimme siitä että homma toimii. Hyvästelin Karin ja lähdin hiljalleen kohti etelää. Liminganlahdella kävin lyhyesti, ja sitten Lumijoen kierroksen, siellä kun piti olla pesivän niittysuohaukan. Ei sitä siinä kivikasan pellolla kuitenkaan näkynyt. Jatkoin sieltä sitten Raahen suuntaan ja edelleen kotiin samaa tietä kuin olimme tulleetkin. Kotona olin klo 2.30 ja lähdin saman tien Siipitielle töihin, siellä oli tänä maanantaiaamuna ensimmäistä päivää toiminnassa uusi erityiskuljetus, jonka sujumista sitten seurasin. Hyvinhän sekin meni.

Kun sitten olin nukkunut yhden täyden yöunen, menin autokauppaan ja vaihdoin Ladan toiseen, Ladaan. Ei se ollut edes yhtä hyvä vaikka uusi olikin. Sitä se on kun rahat eivät riitä kunnon autoihin...

(nyt ei ihan takakontissa mutta kuitenkin autonsa vieressä, tuo sama Passat taisi Karilla olla jo 2003) 

Tähän aikaan takavuosina X

***

2.10.2005: Kuten aiemmin taisin mainita, vuonna 2004 erosin exästäni, etsin uuden työn ja asunnon ja sen vuoden loppu kului elämän uudelleenjärjestelyssä. Kun vilkaisin seuraavan vuoden syksyn vihkoja, huomasin että naisasioidenkin säätö oli lähtenyt käyntiin. Senhetkisen tuttavuuden kanssa kävimme tuona päivänä kimpassa Hyvinkään rautatiemuseon maisemissa, ei tietenkään museoon tutustumassa vaan etsimässä tienoolla kähmivää harjalintua. Hyvän aikaa aluetta kierrettyämme löysimme sen ratojen toiselta puolelta ruderaatista ruokailemassa.

2.10.2007: Olin vakiintunut yksinelooni, naisasiat olivat tipahtaneet tärkeysjärjestyksessä viidennelle sivulle. Aamulla katselin parvekkeelta kun lähipelloille laskeutui runsaat kaksituhatta valkoposkihanhea. Hyvältä näytti ja lähdinkin sitten Laajalahden suuntaan. Siellä hanhia oli lisää, kanadalaisia, metsureita, tundrahanhia ja joukossa yksi lyhytnokkahanhikin. Se lähti jatkamaan muuttoa puoli kymmenen aikaan. Viiksitimaleita nousi ruoikosta kuuden linnun parvi, harmaapäätikka näkyi lennossa rantametsän yllä.

Kun viesti tuli Hangosta, lähdin jatkamaan matkaa sinne. Långörenin tyvellä oli uimasillaan nuori mustanmerenlokki. Se lähti hiljalleen jatkamaan niemenkärjen suuntaan. Pyrstötiaisia vaelsi, kuten sinä syksynä joka puolella. Kirkkonummen kautta palaillessa näkyi petoja muutolla sadekuuropilvien välissä. Buteoiden joukosta määrittyi jopa yksi nuori mehiläishaukkakin, ainoani jonka olen koskaan lokakuussa nähnyt.

Palasin takaisin Laajalahdelle ja 1500 nukkumaan tulevan valkoposkihanhen joukossa oli sitten vielä punakaulahanhikin. Se oli kierrellyt Espoon ja Kirkkonummen väliä jo jonkin aikaa mutta sattui nyt ensi kertaa miunkin silmiini. Kun vielä lietteeltä löytyi nuori kuovisirri, täytyy sanoa että päivä oli aika hyvä jos olisi ollut aloitteleva kuukausipinnabongari. Miun listani oli jo tuolloin kohtalaisen hyvä.

*** 

Kari Rannikko in memoriam

***

Olen tässä toista päivää yrittänyt ymmärtää täysin pommina pudonnutta tietoa hyvän ystäväni Karin äkillisestä kuolemasta.

Karin kanssa olemme olleet lintuharrastuksen yhdistämät ystävät lähes viiden vuosikymmenen ajan. 1960-luvulla kävimme molemmat koulua Salossa, eri oppikoulussa tosin, hän Salon Yhteiskoulussa, mie lyseossa. Yhdistäväksi tekijäksi tuli tuttavuus Karhumäen veljeksiin jotka opiskelivat samassa koulussa kuin minäkin ja asuivat Muurlassa Karin lähellä. Sattumaretkillä Halikonlahdella tavattiin toisinaan, ja opiskeluaikaan tultaessa teimme jo yhteisiä teemaretkiä.

Miun mukanani Kari lähti 70-luvun alussa joulunviettoon Jurmon lintuasemasaarelle. Siellä hän sai ensikontaktit muun muassa merisirreihin ja tunturipöllöihin. Lintuasemista hänellä oli aiempaa kokemusta jo Säpistä, hänen vanhempansa kun asuivat Porin lähellä ja Kari itse isoäitinsä luona. Kun kesän 73 jouduin viettämään suurelta osin Paimion keuhkotautiparantolassa, lähdimme pois päästyäni kolmistaan hänen serkkunsa Leppäsen Markun kanssa kiertämään Lappia ja Varangin rantoja. Se oli ensituntumani niihin paikkoihin, Kari oli tuolla jo aiemmin käynyt ja piti Lappia läpi elämänsä hyvin tärkeänä retkikohteenaan, ei pelkästään lintujen vaan myös kalastuksen ja hillastuksen takia. Parhaat paikkansa hänellä taisivat olla Norjan puolella rajaa.

Insinöörin paperit saatuaan Kari avioitui oman Seijansa kanssa ja muutti pian Oulun seudulle, missä sitten viettikin loput neljä vuosikymmentä elämästään, noin pääpiirteissään. Siellä hän jatkoi keikkatöiden ohessa opintojaan ja valmistui diplomi-insinööriksi. Lintuharrastustaan hän ei koskaan hylännyt vaan tutustui nopeasti oululaisiin kollegoihin ja sitten myös kuusamolaisiin sekä raahelaisiin. Hänen diplomatiansa toi nämä aiemmin omilla alueillaan puuhanneet ornit saman yhdistyksen alle, ja hänen kauttaan miekin tutustuin sekä oululaisiin että kuusamolaisiin lintupiireihin. Kari oli innokas linturallien organisaattori ja osallistuja. Hänen Klenkat-joukkueensa näkyi säännöllisesti niin PPLY:n, Kuusamon kuin Raahenkin linturalleissa ja tuossa tiimissä miekin sitten osallistuin lukuisat kerrat noihin tapahtumiin. Kävimmepä kerran myös Ahvenanmaan kevätrallissa, ja yllättävää kyllä, miulla ei ole kovasta etsimisestä huolimatta kuvia Karista kuin juuri tuolta talviselta Ahvenanmaalta. Vaikka retkeilimme yhdessä ties missä, keskityimme aina ensisijaisesti lintujen tarkkailuun ja kuviakin tuli otettua oikeastaan vain linnuista. Aina kun Karista yritti kuvaa ottaa, hän hautautui autonsa takakonttia kaivamaan tai vastaavaa, hänessä ei ollut tippaakaan linssiluteen vikaa, melkein ärtyi kameran näkemisestä.

Neljättä vuotta 1990-luvun alussa Kari teki töitä ulkomailla, Saudi-Arabiassa. Sielläkin hän onnistui maan vainoharhaisesta valvonnasta huolimatta työnsä ohella seuraamaan myös linnustoa ja kun olimme tuolloinkin säännöllisessä kirjeenvaihdossa, sain ensikäden tietoa kun jotakin mielenkiintoista taas tuli vastaan. Kuvia linnuista hän uskalsi ottaa siellä hyvin vähän mutta kiikareille ja jopa kaukoputkelle löytyi sentään jostakin lupaviidakon uumenista vähän mahdollisuuksia. Jos en väärin muista, taitaa hänen pinnalistansa Saudi-Arabiasta olla lähes 300 lajia.

Ennen ulkomaankomennusta hän oli pitkään rengastanut Oulun seudun pesiviä kahlaajia, erityisesti uhanalaisia tyllejä, lapinsirrejä ja rantakurveja. Kahlaajien poikasrengastus on järjestelmällisesti toteutettuna erittäin työlästä koska poikaset kuoriuduttuaan jättävät pesän muutaman tunnin kuluttua ja maastosta niitä on hyvin riskialtista etsiä, vahinkoja voi sattua enemmän kuin hyötyä saadaan. Hän määritteli tarkan kuoriutumisajan aina vesikokein ja onnistui osumaan paikalle lähes jokaisen löytämänsä pesän kuoriutumisaikaan. Mitenkähän lienee nykyisin kahlaajien poikasrengastuksen laita kun Kari ei sitä ole enää ollut tekemässä... Kari osallistui myös muihin rengastusprojekteihin, asemalupa hänellä oli ja hän käytti sitä pääosin Tauvossa. Hänellä oli myös SSP-pyyntipaikka ja talvilintuja hän myös merkitsi paljon. Sosiaalisuutensa vuoksi yhteishankkeet sopivat hänelle hyvin, petojen pesille kiipeilyä hän vältteli tarkoin.

Viimeiset pari vuosikymmentä ja jo vähän aiemminkin Kari oli erittäin innokas bongari, kiertäen pitkin maata mahdollisuuksien mukaan keräten eliksiä, kuukausipinnoja ja muutamana vuonna vuosilistaakin. Hän se miutkin aikoinaan veti samaan harrastukseen haastamalla 12 kuukauden kisatuloksellaan vuodelta 1990 muun muassa miut ja kymmenkunta muuta yrittämään samaa. No, voitin sitten sen haastekisan 1991 keräämällä pääosin spontaanimenetelmällä, hyviä paikkoja laajasti kiertämällä, hieman yli 1500 kahdentoista kuukauden summaksi. Sen ja Saudi-Arabian vuosien jälkeen hänellä oli 12 vuoden kisa, missä joka vuosi kerättiin yksi kuukausi mahdollisimman paljon lajeja, siihen kisaan en sentään mie osallistunut, ei tässä iässä voi taata enää elävänsä 12 vuotta... Muutenkin bongaus jäi lyhytaikaiseksi harrastukseksi, liityin Lintutiedotukseen joskus vuosituhannen vaihteen jälkeen ja lopettelin pitkät maakuntaretket jo jokunen vuosi sitten. Autossa istuminen ei ole niin terveellistä kuin kävely lähiluonnossa ja kyllähän se maksaakin enemmän.Kari oli viimeisen päälle automies, kuten isävainaansakin, kilometrejä tuli vuosittain kai aina yli 50000.


Kerran aiemmin hän yritti saavuttaa 300 vuodenpinnaa mutta lintujen lentoa ei voi ennustaa. Se vuosi 2009 oli koko maassa hyvin huono pinnavuosi ja hän jäi rajasta viidentoista lajin päähän, onnistuen kuitenkin keräämään sinä vuonna toiseksi eniten noita vuodareita. Tämän vuoden piti olla juuri se jolloin hän lopullisesti katkaisee 300 vuodenpinnan rajan. Hän oli jo kuuden pinnan päässä tuosta tavoitteesta ja olisi ylittänyt sen varmaan alle kuukaudessa, niin paljon helppoja lajeja hänellä vielä oli 'pankissa'. Olen varma että tuolla tämän vuoden tuloksella olisin tullut haastetuksi vastaavaan yritykseen ja että hänestä olisi saanut kilpailuhenkistä seuraa tuon haasteen mukana tuleville retkille, mutta elämä on julmaa.

Kuolema tulee yllättäen, kuin haukka niittykirvisen kimppuun. Karilla petti sydän, vaikka hänellä sydän oli avara. Hän huolehti ystävistään eikä tehnyt ohareita, aina oli tilaa hänen kotonaan etelästä tulevalle vieraalle vaikka olisi ollut perhekin mukana. Mutta ne elämän kasaamat perinnöt... Infarktit kaatavat suomalaisia miehiä nykyisin lähes samaan malliin kuin ennen Pekka Puskan aikaa ja valitettavasti Kari taisi kuulua riskiryhmään. Hänen isänsä Aimo kuoli samalla tavalla yllättäen televisiouutisten ääreen.

Kari löytyi kuolleena sängystään päivälevolle käyneenä, samasta mökistä Muurlassa missä hän asui koko kouluaikansa. Sitä hän oli kunnostanut jo vuosia eläkepaikakseen. Täysin eläkkeelle hän ei ehtinyt, teki vielä projektitöitä työnantajalleen, sanojensa mukaan viimeistä vuotta. Näin lopun ei pitänyt tulla.

***