18.11.2017

Viisi vuosikymmentä sitten XXXVII







Viisi vuosikymmentä sitten oli myös viikonloppu. Lauantaina 18.11.1967 kävin iltapäivällä Halikonlahdella. Sää oli vähän kuin nytkin, kuudesta asteesta lämpö putosi kolmeen, tuuli oli kohtalaista luoteesta, taivaalla pilvipeitettä joka iltaa myöten rakoili. Ei nyt sentään satanut, sää taisi olla kylmenemässä.


Kottaraisia oli vielä muutama Vuohensaarentien kaatopaikalla. Vuohensaarentien varressa oli jokapäiväistä peruslajistoa, muun muassa jokunen fasaani. Halikonjoen suupuolella oli parvi viherpeippoja. Altailla oli heinäsorsien lisäksi vielä tavi ja alli sekä kaksi nokikanaa. Harmaalokkien joukossa oli yksi kalalokki.


Halikonjoen rantapuskien latvassa istui lapinharakka. Se oli miulle sen vuoden ensimmäinen lajiaan, vuodenpinnana sadasviideskymmenes. Sen enempää vuodenpinnoja en sinä vuonna sitten löytänytkään. Toki tuokin oli miulle paras tulos ikinä, olinhan ensi kertaa päässyt retkeilemään koko vuoden Salon parhailla lintupaikoilla ja olen tainnut aiemmin jo mainita että elämänpinnalistanikin oli vuoden 1966 lopussa vain 119 lajin mittainen. Tosin koulu ja työ olivat vieneet paljon aikaa joten ennätyksessä oli vielä parantamisen varaa. Tuohon aikaan kaikki retkeily oli nykystandardien mukaan ekoretkeilyä joten tuon ajan saavutukset toimivat hyvänä mittakeppinä jos tähän aikaan innostuisi ekopinnoja keräämään.





Sunnuntaina 19.11.1967 tein sitten pidemmän retken, fillaroin ensin Halikonlahden altaat, sieltä Kärkän kautta Sirkkulan Ilmusmäelle, kävin jopa kolmiomittaustornissa mäen huipulla, jatkoin Pettilän tietä Karjaskylään ja sieltä kotiin. Taivas oli pilvetön, lämpötila laskenut nollan tuntumaan ja jopa alle. Mäen huipulla näkyvyys oli maksimaalinen, varmaan yli 50 kilometriä.


Halikonjoen varressa oli edelleen lapinharakka. Viherpeippo ja urpiaisia lenteli myös lahdella. Kolme heinäsorsaa oli edelleen altailla ja mukana oli nyt myös yksi lapasorsanaaras. Allilla oli taas seurana kuusi telkkää ja viisi tukkasotkaa. Harmaalokkien joukossa oli nuori selkälokki, se lensi muiden mukana Vuohensaarentien kaatopaikalle. Nokikanoja oli taas kolme, eilen oli yksi onnistunut jäämään piiloon.


Ilmusmäellä kiertely tuotti metsälajeja, kuten neljä närheä, pyyn, käpylintuja lähes sata, peipon, mustarastaan, töyhtötiaisen ja punatulkkuja. Kaikkiaan päivän lajimäärä nousi kahteenkymmeneenkahdeksaan kun se edellisenä päivänä oli jäänyt yhdeksääntoista.


***




17.11.2017

Neljä vuosikymmentä sitten XLVII







Neljä vuosikymmentä sitten miulla oli syyslomaa marraskuun lopulla. Seitsemäntenätoista marraskuuta 1977 olin tullut Saloon tarkoituksena jatkaa sieltä lomanviettoon Jurmoon. Aamupäivän kiertelin perinteiseen tapaan Halikonlahden maisemissa ja Joensuun kartanon puistossa.


Tilhet olivat saapuneet kaupunkiin, ensimmäinen tuli vastaan vanhan kouluni luona, isompi parvi Tehdaskadulla. Punatulkkuja ja viherpeippoja oli jo keskustassa ja lisää Katkiluodossa matkalla lahden puhdistamoaltaille. Katkiluodon pelloilla oli myös kaksi mustavarista, vanha ja nuori, samoin ensimmäiset pulmuset, pajusirkut ja vihervarpuset. Altailla tuli vastaan kottaraisia, tiklejä ja urpiaisia ja enemmän pulmusia sekä pajusirkkuja. Peltojen ja altaiden yllä kierteli saalista etsivä kanahaukka.


Seuraavaksi suunnistin Joensuun puistoon. Punatulkkujen, viherpeippojen ja vihervarpusten lisänä sieltä löytyivät retken ensimmäiset hempot. Pari närheä oli paikalla, samoin hömötiaisia, hippiäisiä ja kaksi nuorta kanahaukkaa, ehkä toinen niistä äsken lahdella näkynyt. Yli lensi joku lajilleen määrittämättä jäänyt käpylintu.





Palailin takaisin lahdelle. Harmaalokkien joukossa oli vielä nelisen kalalokkia. Heinäsorsia oli yhä runsaasti, arviolta 1300 sekä altailla että etenkin Viurilanlahdella. Niiden joukosta löytyi etsimällä yksi haapana ja yksi lapasorsanaaras. Telkkien lisäksi ulompana ui pari allia.


Fillaroidessani takaisin keskustaan Asemapuistossa tuli vastaan saalista etsivä varpushaukka. Kaikkiaan retkellä tuli vastaan 31 lajia, syksy oli ollut tähän asti ainakin vesilintujen kannalta leuto.


***


( tuo nokka ei pysy piilossa tuhannenkaan sorsan joukossa )

16.11.2017

Lintuja vihoistani XXIV






Marraskuun viidestoista Jurmossa vuonna 1973 oli vaihteeksi ihan mukava syyspäivä. Lämpötila oli nollan vaiheilla, tuuli vaikkakin pohjoisesta, heikkeni päivän mittaan. Samaa tahtia katosi pilvipeite taivaalta, aamulla sitä oli lähes puolella taivasta, illalla tuskin lainkaan. Puolenpäivän maissa taivaalta putoili pieniä lumikiteitä, muttei sitä vertaa että olisi voinut sateeksi sanoa.


Yhdeksästä kolmeen saarta komppasin. Länsipäähän lähdin aamun alkajaisiksi, heinäsorsia ja haahkoja oli taas helppo löytää kauempaakin. Pari allia löytyi heti lännestä kuin myös tuttu kyhmärinuorukainen. Lounaisriutalta löytyi ensimmäinen merisirri. Lokkeja näkyi taas aiempaa enemmän, harmaalokkeja 85, kalalokkeja 43 ja jompiakumpia 170, todennäköisemmin kanikoita. Riskilöitä löytyi päivän mittaan kolme.


Saaressakin oli taas katsottavaa. Teeriä oli seitsemäntoista, enemmän kuin yhtenäkään päivänä tämän retken aikana. Suopöllö nousi esiin nummelta ja leppämetsästä löytyi lehtokurppa. Kiuruja oli pari, niittykirvinenkin löytyi taas. Sattumalajeina löytyi tikli, hemppo, punakylkirastas ja peippo.





Idästä löytyi sinne ehtiessä toinen merisirri ja pilkkasiipi, tuttuja tukkakoskeloita oli kaksikymmentä. Satamakäynnillä puoli kolmen maissa löytyi sieltä vanha merimetso. Satamassa piti käydä kun oli tarkoitus lähteä kohtapuoliin takaisin mantereelle ja ilmoitus piti tehdä yhteysaluksen väelle. Päivän lajimäärä kohosi siistiin kolmeenkymmeneenkolmeen.


Kuudentenatoista päivänä oltiin taas asteen verran pakkasella. Järvi oli jäätynyt yön aikana kokonaan. Tuuli oli kääntynyt kaakkoon ja sieltä päivän mittaan se vääntyi lounaaseen ja yltyi kohtalaiseksi. Aamu oli aika pilvetön, iltapuolella taivas vetäytyi jokseenkin kokonaan umpeen. Viimeisenä täytenä retkipäivänä otin hiukan edellisiä päiviä rennommin, toki kiersin länsipään ja saaren metsät, itä jäi kevyemmälle.


Haahkoja näkyi toistasataa, enemmän kuin eilen. Pilkkasiipiä oli tullut jostakin kahdeksan parvi. Merisirrejä oli nytkin kaksi, länsipäässä. Lokeista runsain oli harmaalokki, toistasataa, muutolla lokkeja ei juuri näkynyt.


Talitiaisia ja variksia kierteli saaressa eiliseen tapaan, räkättejä kahdeksan eli enemmän kuin retken aikana muuten, seurana kaksi punakylkirastasta. Rautiainen huomattiin muutaman päivän tauon jälkeen, samoin järripeippo. Muuten päivän lajimäärä jäi kahteenkymmeneenkolmeen, kymmenen eilistä heikommaksi.


Seuraavana aamuna lähdin sitten yhteysaluksella kohti Turkua enkä kesän kokemuksista viisastuneena staijaillut kannella ollenkaan. Pari korppia huomasin jossakin Pärnäisten pohjoispuolella, tavallaan retkilajiksi siis nekin ehtivät. Saaristoretki oli tuohon aikaan oikea valinta, mantereella oli ollut kunnon talvi, enimmillään viisitoista pakkasastetta. Vähintään 53 lajia retken aikana Jurmossa näin, siihen aikaan verraten kohtalaisesti. Nykyisin tilanne on vähän toinen.


***





15.11.2017

Viisi vuosikymmentä sitten XXXVI




( sinitintti ei noihin aikoihin ollut vielä joka retken vakiolaji )


Viisi vuosikymmentä sitten 14.11.1967 ehdin iltapäivälenkille Halikonlahdelle. Lämpöä oli yhä viitisen astetta, tuuli lounaassa eikä kovin voimakaskaan, taivas yläpilven ja osin syksyisen stratocumuluksen peitossa, aurinkokin pilkahteli hieman taivaanrannan tuntumassa.


Kahdenkymmenenkahden retkilajin listan rungon muodostivat tietysti perinteiset varislinnut, talitiaiset, pulu, fasaani, varpunen ja keltasirkku. Muutakin sentään joukkoon mahtui. Varpushaukka kyttäsi pihatiaisia Katkiluodossa. Altailla oli vielä heinäsorsien lisänä taveja ja pari jouhisorsaa. Telkkien joukossa sukelteli neljä tukkasotkaa ja edelleen talvipukuinen mustakurkku-uikku. Nokikanoja oli kolme uloimmassa altaassa polttokaatopaikan kärjen edustalla. Pari sinitiaista pyöri altaiden ruoikossa.


Katkiluodon pelloilla kierteli vieläkin kolmenkymmenen töyhtöhyypän parvi, suurin osa viivyttelijöistä oli jo kuitenkin hävinnyt. Samoille pelloille pyrähti altaiden kulmalta seitsemäntoista peltopyyn parvi.



( hyypät myöhästelivät tuona syksynä kunnolla )

Kuudentenatoista päivänä oli yhä seitsemän astetta lämmintä. Tuuli oli kääntynyt länteen, taivas oli täyspilvessä, ja aamu oli tihkusateinen. Sade yltyi puoli kymmenen aikaan kunnon vesisateeksi ja en kauan siinä viihtynyt. Kouluunkin piti tietysti lähteä, olihan torstai ihan tavallinen arkipäivä.


Parin aamutunnin kierroksella merkitsin muistiin 23 lajia. Sama peruslajisto oli tietysti nytkin runkona. Fasaanit olivat vähissä, vain neljä tuli vastaani. Yksinäinen vihervarpunen lensi altaiden yli, peippo nousi näkyviin uloimman kolmosaltaan kaakkoislaidasta. Kai sama varpushaukka kuin pari päivää aiemmin oli yhä Katkiluodon lähellä vaikka lajimääritys jäi vain accipiterin asteelle.



( siinä ere viime talvena kuvattuna, myöhemmin kävi ilmi että talvehti niitä Halikonlahdellakin noihin aikoihin )

Altailla olivat edelleen tutut heinäsorsat, tavit ja jouhisorsakaksikko, myös telkät ja tukkasotkat olivat samoja kuin pari päivää sitten. Nokikanatkin löytyivät mutta mustakurkku-uikku oli tällä välin ehtinyt lähteä. Retken ylivoimaisesti paras havainto tuli altaiden ja Halikonjoen väliseltä kaistalta, suunnilleen siitä missä nyt on lintutorni. Maasta nousi ilmaan lintu jonka määritin heti kiikariin sen saatuani tunturikiuruksi. Sellaista en ollut ennen eläessäni nähnytkään. Sen ääntä ja olemusta sain siinä opiskella tovin ennen kuin se lensi joen toiselle puolelle.


Lähdin käymään myös Salonjoen toisella puolella Viitanmäellä. Töyhtötiainen ja hippiäisparvi tuli siellä vastaan heti. Huipun läheltä löysin ilmeisesti sarvipöllön oksennuspallon mutta pöllö jäi löytymättä.


***


( jouhisorsat viivyttelivät )

14.11.2017

Lintuja vihoistani XXIII




( mustaa marraskuuta Jurmossa )

14.11.1973 lämpötila oli Jurmossa pudonnut pari astetta pakkasen puolelle eikä sieltä päivän aikana mihinkään kohonnut. Tuuli oli jäätävää, pohjoisesta rajut kahdeksan boforia koko päivän, puolen päivän jälkeen kuuropilvistä putoili ajoittain lunta. Nyt olivat talven merkit selvät ulkosaaristossakin.


Retkellä sinnittelin kuitenkin yhdeksästä neljään. Mereltä ei lintuja liikaa näkynyt, haahkat, allit, heinäsorsat löytyivät läheltä rantaa, kyhmyjoutsenista oli jäljellä vain tuttu yksinäinen nuorukainen. Satakunta vesilintua näkyi kauempana mutta niiden lajista ei saanut kummempaa selkoa.


Saaren metsiköissä oli tutun oloista porukkaa, neljä räkättiä, edelleen seitsemän pyrstötiaista, vähän talitiaisia ja viherpeippoja ja parvi kottaraisia kylällä. Teeret löytyivät edelleen, mikäpä niitä täältä veisi.


Riutat piti kuitenkin kompata oli sää mikä tahansa. Itäsannoilla kuljeskeli yksinäinen merisirri, pari yksittäistä lajikumppania löytyi lounaisriutan rannoilta. Siellä oli taas karikukkokin. Päivän kolmas kahlaaja olikin sitten kuollut kapustarinta joka löytyi järven takaa nummelta. Lokeilla oli taas pientä liikettä, kala- ja harmaalokkeja nähtiin määrittämättömät mukaan lukien yhteensä hieman toista sataa.


Innokkaasta ulkoilusta huolimatta lajimäärä jäi yhdeksääntoista jos vain elävät linnut lasketaan. Jäin odottelemaan onko säämuutos lopullinen vai tulisiko vielä hieman lauhempaa.


***


( milloinkahan se tuokin oli ehtinyt kuolemaan, retken alussa niitä vielä oli )

13.11.2017

Satumaa






( Antti Karisto: Satumaa – Suomalaiseläkeläiset Espanjan Aurinkorannikolla SKS 2008, 517 s. )


Tämmöinen teos tuli kotiin Turun kirjamessuilta Seijan poimimana. Hänen vanhempansa ja sisarensa ovat asuneet tuolla pitkään eläkeläisinä ja niinpä meilläkin on ollut paljon puhetta mahdollisuudesta siirtyä sinne kunhan tilanne sallii.


Kirja on otsikkonsa oloinen, ensimmäisellä sivulla on tietysti Unto Monosen Satumaa -tangon sanat ja haavemaailmassa liikutaan melkein enemmän kuin todellisessa. Paksu kirja on työstetty noin kolmen kuukauden tutkimusmatkan, 24 haastattelun, viiden päiväkirjan, 51 kilpakirjoituksen ja 400 palautetun kyselylomakkeen antamasta materiaalista. Aineisto on pääosin vuodelta 1998 ja kirja on tehty noin vuosikymmentä myöhemmin.


Satakunta sivua kuluu tutkimuksen materiaalin ja metodien esittelyyn. Varsinainen asia alkaa Aurinkorannikon esittelyllä. Tuskin moni tulee tuolta mitään ”alkuperäistä Espanjaa” etsimään, Malagaa lukuun ottamatta joka paikka tuolla oli jo tutkimuksen tekoaikaan muuttunut turistilähiöiksi, monessa niistä suomalainenkin ummikko pärjää ihan sillä mitä osaa.


Seuraavaksi kartoitetaan talviasukkaat. Ensimmäiset suomalaiset tulivat pian sotien jälkeen, enemmän vasta 1960-70 -lukujen vaihteesta lähtien ja varsinainen muuttoaalto saapui 1980-luvun juppivuosien lopulta lähtien kun valuutan vientiluvat poistuivat. Lama pysäytti muuton vuosiksi mutta uutta vauhtia tuli taas Suomen talouden parantuessa. Tutkimuksen tekoaikaan suomalaisia oli Espanjassa 2000-3000, kymmentä vuotta myöhemmin jo 7000-8000. Aurinkorannikolla noista oli vajaa puolet. Muutto lienee kasvanut noista ajoista vaikkei välttämättä samaa vauhtia. Luvut ovat rekisteröityneiden muuttajien määriä, rekisteröitymättömiä oli tutkimuksen tekoaikaan moninkertainen määrä. Nykyisin muuttoa on myös töihin, ennen oikeastaan vain eläkeläiset muuttivat.


Vuonna 1998 puolet Espanjan suomalaisista oli alle 65-vuotiaita. 55 vuotta täyttäneistä eläkeläisiä oli 88 prosenttia kun Suomessa asuvista niitä oli 77 prosenttia. Muuttajat livistivät työelämästä siis paljon kotisuomalaisia varhemmin. Miehiä on muuttajista lievä enemmistö, 55 vuotta täyttäneistä 54%. Suomensuomalaisista vastaava osuus on vain 43%. Tyypillisesti tullaan kun eläke alkaa ja talvehtiminen etelässä loppuu kun vanhuus alkaa vaivata. Asumistalvia kertyy keskimäärin 6-7, ehkä pari lisää muualla etelässä.


Koviksi työnsankareiksi muuttajat itseään kehuvat kuten kaikki lintsarit täälläkin, vaikka livistivät töistä yli vuosikymmentä vaikkapa minua aikaisemmin. Odotetusti muuttajat ovat hyväosaisia verrattuna kotiväkeen. Hiljalleen joukkoon tulee kuitenkin duunareitakin, ainakin jos matkustaminen on ollut jo työikäisenä harrastus. Hyvin harva aloittaa matkustusharrastuksen muuttamalla eläkeläiseksi etelään.


Motiiveina muutolle esitettiin ”uutta aloitusta”, kontrastia työelämään, parisuhteen parantamista, ja jotkut uskaltavat ottaa esiin myös halvat hinnat ja kevyen verotuksen, noihin aikoihin kun yksityisestä työeläkkeestä tuskin Espanjaan saati Suomeen mitään veroja maksettiin. Nyt sekin porsaanreikä on paikattu, ainakin pian jos ei jo nyt. Hintatasokaan ei juuri poikkea siitä mikä se täällä on, paitsi joillekin tärkeä alkoholi on halpaa. Joku on saanut tarpeekseen Suomesta yhteiskuntana, lähinnä äärioikeistolaiset tai veropinnarit. Kirjan haastattelujen aikaan persuilu Suomessa ei vielä ollut sellainen ilmiö kuin nyt, tällä hetkellä se taitaa ajaa tästä maasta fiksumpaa väkeä vapaampaan mielipideilmastoon. Joku taas on polttanut sillat takanaan tai kokenut häpeää vanhojen tuttaviensa keskellä, joku rötöstelijäkin on livistänyt muita piiloon etelään. Jos itse sinne muuttaisin, motiivi olisi sama kuin muuttolinnuillakin, valoa ja lämpöä etsisin. Muu olisi vähemmän tärkeää.


Vakiomuuttajat haluavat erottautua turisteiksi nimittämistään ja kuten eläkeläiset yleensä rakentavat tuollakin itselleen tiukat rutiinit. Kun ”turisti” ”pakenee arkea”, nämä talvimuuttajat luovat arjen Espanjaan, eivät kulje rannoilla vaan kyläilevät toisillaan, shoppailevat, istuvat kantakapakoissaan, käyvät seurakunnassa ja muissa suomalaisten keskuksissa. Osa harrastaa sitä mitä Suomessakin, osa yrittää kehitellä uusia harrasteita, yleensä sitä mitä muutkin suomalaiset, vaikkapa golfia. Tuskin kukaan siellä lintuja harrastaa, se jäisi yksin miulle ja niille turisteille jotka siellä satunnaisesti käyvät. Kysely paljasti että eläkeläiset liikkuvat talvisin vain tukikohtansa tuntumassa, hyvin harvoin kauempana. Silkka laiskottelu nousee esiin vaikka sitä muuksi yritetään vakuuttaa.


Ruokailussa halpa viini ja alkoholi on otettu ilolla pöytään mutta muun espanjalaisen tai välimerellisen kanssa hangoitellaan vastaan. Kyselystä voi huomata että alkoholin käyttö on lähes kaksinkertaista kotimaan vastaavaan verrattuna. Kun espanjalainen alkoholi ei ole sen terveellisempää eikä suomalainen maksa innostu toimimaan tuplateholla etelässä, terveydelle vaarallista tuo on, vaikka juopottelua yritetäänkin vähätellä välillä jopa tutkijankin toimesta. Omissa ruokailutottumuksissani olisi totuttelemista kun olen tottunut päivittäisiin mustikoihin, puolukoihin ja muuhun täkäläisestä luonnosta saatavaan enkä käytä tuota alkoholiakaan. Teetä sentään saattaisi saada kun lyöttäytyisi englantilaisten talvehtijoiden seuraan. Sieltä löytyisi ehkä joku tirpoistakin kiinnostunut...


Joku sanoo lähtevänsä etsimään etelästä terveyttä. Elämäntavat vaikuttavat terveyteen enemmän kuin ilmasto, vaikka Suomessa talviaikainen ylikuolleisuus on viidentoista prosentin luokkaa ja siis merkittävä. Aurinko on vaikkapa psoriaatikolle hyväksi eikä sen talvinen määrä aiheuta tuollakaan mainittavaa ihosyöpäriskin kasvua. Valo nostaa mielialaa ja saa olon tuntumaan paremmalta vaikka sairauksia olisikin.


Ei eläkeläisyys ole aina sitä ”kolmatta ikää” vaan vanhenee ihminen vääjäämättä. Vanheneminen on luopumista ja se taas voi tuntua vapaudelta jos terveys ja varat vielä sallivat. Muutto etelään jättää sukulaiset yleensä pohjoiseen, se voi joillekin ottaa koville ainakin jos eivät pidä yhteyttä. Vanhuus näkyy siinäkin että uskonto saa otetta elämästä, vai lieneekö tuo vain tutkijan omia painotuksia. Yleisempää taitaa olla että kuoleman lähestymisen tajuaminen ajaa monet takaisin Suomeen, näin kävi Seijankin vanhemmille jotka parin vuosikymmenen etelässä olon jälkeen tulivat viimeisiksi vuosikseen tänne, ovat nyt siis jo kuolleet.


Pettymyksiäkin koetaan, sairastellaan, asunto ei ole toivotun kaltainen, ihmissuhdeongelmia on eikä niitä villejä sinkkuja löytynytkään, sääkin voi pettää, Välimeri on talvisateiden vyöhykettä. On Suomea enemmän varkaita ja suorastaan rosvoja, ja huijareita, varsinkin asuntokaupoissa. Kaikki huijatut eivät edes kehtaa myöntää tulleensa huijatuiksi. Suomalaiset riitelevät keskenäänkin, yksin ja yhdistyksinä. Mahtailijoita riittää kun jokainen sivuun saneerattu ex-pomo kuvittelee olevansa jonkinlainen kyläpäällikkö uudessa yhteisössään.


Tyytyväisiä sanovat kaikki olevansa, ilmastoon, terveyteen, luontoon, kulttuuriin, ihmisiin jne. Suomalaisista moni sanoo vähät välittävänsä vaikka kyselystä käy ilmi että suomalaisyhteisö on hyvin sisäänpäinlämpiävä. Espanjalaisiin ei oikein saada kontaktia, he kun pitävät kaikkia turisteina, eivät ystävinä. Suomalaiset tuntuvat palaavan vastaavasti lähemmäs perinteistä suomalaisuutta keskinäisine juhlineen ja juhlanviettotapoineen.


Suomalaisten eläkeläisten ryntäystä etelään on rajojen madalluttua pelätty ja odotettu, mutta kirjan kirjoittamisen jälkeinen vuosikymmenen lama on luonut uuden tilanteen niin Espanjassa kuin Suomessa. Elintaso ratkaisee. Muutto pysyy leimallisesti parempiosaisten vaihtoehtona.


Kirjan loppu palaa utopioiden pariin. Ei missään onnelaa ole eikä noin naiiveja onnelaan muuttajia Suomestakaan löydy. Paljon ratkaisee mitä se ”parempi elämä” on mitä etelästä etsitään. Omalla kohdalla luulisin odotusteni keskittyvän säähän, valoisuuteen ja mahdollisesti toisenlaisen luonnon tarjoamiin uusiin mahdollisuuksiin nykyisissä harrastuksissani. Olen täysin varautunut pettymyksiin noissa toiveissani ja tiedostan riskit. Pidän erämaista enemmän kuin turistirysistä, löytöretkeilystä ja vapaasta liikumisesta enemmän kuin ohjatusta kulkemisesta, luonnosta enemmän kuin ihmisistä ja kirkot, uskovaiset ja seurakunnat kierrän mahdollisimman kaukaa ohi. Paljon miun pitää dementoitua ennen kuin näkisin tuon tienoon toiveitteni täyttymyksenä.


***