Muuttajia odotan

Torstai toivoa täynnä, ei sentään mutta tuulen kääntyminen kaakkoon vaikutti paljon. Ensimmäinen lintu aamuvakiolla oli jo niittykirvinen, vähän ajan päästä muutti kangaskiuru ja sitä rataa.

Eniten oli liikkeellä vihervarpusia ja viherpeippoja, mutta vilkasta oli muutenkin. En muista ennen maaliskuun alkupuolen päivän lajisumman nousseen yli viidenkymmenen. Paikallinen tunturikiurukolmikko näyttäytyi tänäänkin, samoin paikallinen hiiripöllökaksikko, männikössä vilisteli joku myyräkin joten kyllä pöllöille evästä on. Kuvan merihanhia meni yli neljäkymmentä. Pitkään olleet kulorastaatkin näyttäytyivät taas ja uutena oli laulurastas Männikössä.

Iltasella tuulen leudonnuttua kuului mereltä hallien huhuilua. Oikeastaan oli tarkoitus tällä retkellä etsiä rannoilta kuutteja, mutta näyttääkin siltä ettei niitä ole tänä keväänä täällä yhtään. Toivottavasti ovat emot löytäneet suojaisen paikan synnyttää, viime keväänähän täällä oli useita kuolleita poikasia.

Alkukevättä vastassa

Saaressa ollaan, taas Jurmossa ja ihan lintuasemalla. Tulopäivä maanantai oli kerrassaan keväinen, lämmin, pilvetön ja leppeätuulinen. Lähdin vähän jälkeen aamukuuden kotoa ja vaikka ajelin rauhallisesti, ehdin laivalle jo puolitoista tuntia etuajassa. Myöhemmin alkoi paikalle ilmaantua muitakin merelle mieliviä ja kävikin tällä kertaa niin että valtaosa lintu- yms turistiporukasta suuntasikin kanssani Jurmoon.

Iltakahdelta pääsimme rantaan ja kun tavarat olimme kärränneet perille, lähdimmekin saman tien maastoon. Se kannatti, ehdimme vielä lännessä nähdä siellä olevat paikalliset neljä allihaahkaa. Käyttäytyivät kyllä epätyypillisen rauhattomasti ja lähtivät pois jo kaukaa edestämme. Kierroksemme kesti yli auringonlaskun ja kämpälle tullessa kyläniityn laidassa meidät yllätti kaksi hiiripöllöä. Ne mielivät nimensä mukaista ravintoa ja alkoivat niittyjen ja kanervikon tähystelyn joko puista ja pensaista tai välillä myös paikallaan ilmassa lekutellen.

Tiistai oli toista maata. Yöllä oli pilvistynyt ja tuuli yltyi koko ajan. Suurimman osan päivästä se puhalsi runsaan viidentoista sekuntimetrin voimalla. Karua keliä täydensivät ajoittaiset vesi- ja räntäkuurot. Allihaahkat olivat kadonneet, aallokkoon tai suojaan kauemmas. Kävelyretki lännessä palkitsi kuitenkin kahdella tunturikiurulla. Kun taas koko päivän olimme kiertäneet, oli meitä vastassa toinen eilisistä hiiripöllöistä Männikön reunapuissa.

Tämä keskiviikkoaamu alkoi yhä kovatuulisena, tuulen suunta oli kääntynyt lounaasta luoteeseen ja pian se kääntyi pohjoiseen. Yli kymmenen metrin voimalla sekin oli koleaa jos harjun laelle etsiytyi. Eteläpuolella oli kuitenkin lämmintä kun aurinko taas paistoi. Läntisimpään kärkeen kävellen onnistuimme löytämään tunturikiurut, tällä kertaa kolmekin lintua. Muutkin pikku erikoisuudet olivat talvehtijoita, peukaloisia saarella on parikin, samoin punarintoja, ja yksi rautiainen.

Tämän jälkeen olisi aikaa vielä viikko etsiä kevätlintujakin.

Suomen rengastusatlas

Suomen rengastusatlas I-II (Pertti Saurola, Jari Valkama ym, Luomus 2013-2015, I osa 551 s. 2.osa 784 s.)

Suomessa on rengastettu lintuja runsaat sata vuotta, kyseisen kirjan ykkösosa ilmestyi rengastuksen satavuotisjuhliin ja tämä toinen täydentää kokonaisuuden. Lintuja on merkitty suomalaisin renkain toistakymmentä miljoonaa ja löytöjäkin on jo toista miljoonaa, joista noin puolet ns mielenkiintoisia. Kaikki tuo on nyt puristettu yli viisikiloiseksi mammutiksi täynnä tekstiä ja karttoja. Mammutista voi puhua myös siinä mielessä että kirja itsessään alkaa olla tämänkaltaisten hankkeiden julkaisumuotona kriisissä ellei sukupuuton partaalla.

On turha väittää että olisin nuo teokset jo kannesta kanteen lukenut tai että edes sellaista lähiaikoina yrittäisin. Se tuskin on ollut tekijöidenkään toive. Tietosanakirjan tapainen hakuteos tämä on, ja palvelee sitä paremmin mitä enemmän kyseistä lajia Suomessa on rengastettu.

Yleisin Suomessa ja myös ensimmäinen suomalaisella renkaalla rengastettu lintu on ollut talitiainen. Noin joka kymmenes Suomessa käytetty linturengas on kiinnitetty talitintin jalkaan. Kirjassa sitä käsitellään kymmenellä sivulla ja rengastuksista sekä löydöistä on työstetty 13 karttaa. Vieläkin enemmän lajia olisi merkitty, mutta jo vuosikymmenet on Rengastustoimisto pyrkinyt ohjaamaan lajin rengastamista projekteihin joissa olisi ainakin jonkinlainen tutkimussuunnitelma. Laji on aina ollut tutkijoiden suosiossa väitöskirjoja myöten ja kaikki siitä selvitetty täyttäisi hyvin yksinään viiden kilon opuksen. Tämä teos taas summaa rengastusmäärät, niiden jakautumat alueittain ja poikasrengastusten osuuden. Löydöistä valtaosan tekevät rengastajat itse, mutta muilla tavoilla löytyneistä on käsitelty kuolinsyiden runsautta. Pihalintua pyydystää eniten pihakissa. Lintuja myös törmää ikkunoihin ja eksyy rakennuksiin. Entisaikoina tinttejä myös tapettiin, ilmakivääripojat asialla, arvaan, asiaa ei kirjassa suoraan mainita. Todellisia lintujen kuolinsyitä ja niiden runsautta on mahdoton selvittää koska löytöilmoitukset tulevat maallikoilta ja he taas puuhaavat lähinnä ihmisympäristössä, eivät umpimetsässä. Talitiaisen pesintä on aikaistunut runsaalla viikolla viimeisen puolen vuosisadan aikana. Aineistosta on selvitetty syysvaellusten ajankohtaa ja laajuutta, muuttosuuntia, vaeltajien ikä- ja sukupuolijakautumaa. Ensimmäisen elinvuoden tapahtumista on oma kappaleensa, talvehtimisesta myös, kevätmuutosta ja lajin syntymä- ja pesäpaikkauskollisuudesta. Vain joku noista miljoonasta merkitystä talitintistä on todistettavasti saavuttanut 9 vuoden eliniän. Euroopan ennätys on 15 vuotta. Kovaa on siis suomalaisen talitintin elämä.

Toinen rengastajien suosikki olkoon harmaalokki. Niitä on merkitty neljännesmiljoona, valtaosin poikasina. Siitä kirjassa on 15 sivua ja peräti 28 karttaa. Löytöjä lajista on yli 180000, puolitoistakertaisesti talitiaiseen verrattuna. Iso rengas on helpompi lukea vaikkei lintua käsiinsä saisikaan. Tämänkin lajin rengastusta on vahvasti rajoitettu. Myös harmaalokkikantaa on pyritty rajoittamaan, joten se on harvoja lajeja joiden kuolleina tehdyistä löydöistä kasvava osa tulee tapetuista yksilöistä. Väitöskirja on Suomessa tehty harmaalokistakin, tässä kirjassa esitellään itsenäistyvien nuorukaisten liikkeitä kesällä, syysmuuttoa, talvehtimista, kevätmuuttoa ja täysikasvuisten lintujen kesäajan toimia, mielenkiintoisia yksilöhistorioita ja lajin elinikää. Vanhin suomalainen harmaalokki eli lähes 33 vuotta ennen kuin se ammuttiin. Euroopan ennätys on vähän alle 35 vuotta joten harmaalokin elämä Suomessa on peruseurooppalaista keskitasoa.

Nämä lajit ovat poikkeuksia. Moni tavallinen suomalainen laji on rengastajille liian kova haaste ja siten edelleen varsin huonosti tunnettu tämänkin kirjan julkaisemisen jälkeen.

Olen itsekin rengastanut lintuja noin neljännesvuosisadan. Kirjassa mainitaan nimeltä monia rengastajia lajikohtaisissa esittelyissä mutta minun nimeäni tuolta ei kannata etsiä, ei löydy. Suuri osa rengastuksistani oli avopesijöiden poikasia, noita massojen kannalta haastavia kohteita, joiden rengastaminen on lähes samaa kuin renkaita metsiin heittäisi. Löytöjä ei tule. Turhalta tuntuva touhu oli helppo lopettaa joitakin vuosia sitten kun siinä ei ollut mitään akateemistakaan ambitiota kannustimena.

Kirja on kuitenkin erään aikakauden monumentti ja sellaisena jokaisen suomalaisen ornitologin ja miksei lintuharrastajankin yleissivistykselle oiva ellei välttämätön lisä.Ulkomaiset tutkijat käyttävät teosta varmasti ahkerasti, ja heitä ajatellen joka artikkelista on tarjolla myös englanninkielinen tiivistelmä.

Vähän lintuja helmikuulta

Tammikuussa ja sen jälkeen on talvi jatkunut leutona, paria lyhyttä pakkasjaksoa lukuun ottamatta. Pääkaupunkiseudun paikallislenkkejä sitkeästi tehden huomasin että ainakin punatulkkuja ilmaantui jostakin talven mittaan lisää. Samoin kateissa olleet koskikarat ilmestyivät pakkaspäivien jälkeen myös pääkaupunkiseudulle, tosin vähän niitä yhä on. Meri on edelleen auki rantalahtia lukuun ottamatta, vesilinnut ovat entisellään. Marjat on pihlajista syöty mutta rastaita pyörii vielä jonkin verran, samoin tilhiä. Aronioista kai sitten riittää vielä syötävää. Mustarastaat jatkavat ennätysrunsaina mutta ovat löytäneet lintulaudoille ja ruokintapaikoille.

Koko aikaa en ole tyytynyt pääkaupunkiseutua kiertämään vaikka täällä on vakiokohteina valittavissa edelleen tunturikiurua, pähkinänakkelia ja nokkavarpusia. Viimemainittua on enimmillään ollut yhdeksänkin parvi Ylästön suunnalla. Muun Suomen houkutteiksi jäi Heinolaan talvehtimaan ensi kertaa lapasorsa. Se houkutteli käymään paikalla, koska bongaus tuotti ensimmäisen ässähavaintoni pariin vuoteen. Toinen houkutus jäi Tampereen keskustaan, missä viettää talvea jalohaikara. Tammikuun havainto lajista minulla on haettuna aiemmin Salon Halikonlahdelta joitakin vuosia sitten, mutta helmikuussa piti sitten yrittää paikalle ja siten että laji tarttuisi myös kuviksi.

Bongaustauosta johtuen ei elämänpinnojakaan ole tässä kertynyt yhtään pariin vuoteen. Jostakin syystä innostuin muutaman päivän odoteltuani käymään myös Maskussa, minne ilmaantui hyvin pysyvän oloinen arokiuru. On tuo laji ollut tarjolla aiemminkin mutta ei ole tullut lähdettyä, kun matkat ovat olleet pitkiä. Kuvaa tuosta ei syntynyt, nytkin sitä piti katsella matkan päästä, mutta parhaiten linnun näin kun lähdin takaisin kotimatkalle. Se ruokaili juuri tien varressa joten auton ikkunasta sen näki parin metrin päästä paljain silmin. Pysähtyminen kuvaamaan olisi kyllä ollut liian härskiä vaikka jotkut Komit ja Salosen VV:t sellaista olivat harrastaneetkin, heillä on varaa, joten katseluksi jäi.

Mitä kuuluu talvilinnuille?

(käpytikka löytyy helpoimmin ruokintapaikan talipötköltä, sitä tämäkin kyttää)

Olen taas lukenut Ukuliverkon viestejä, ja siellä oli muun muassa yhteenveto vuodenvaihteen talvilintulaskennoista Varsinais-Suomessa. Omia reittejä ei minulla enää ole, Vanhassa Salossa aikoinaan laskemiani laskee nyt ainakin Lähteenojan Jari ja hänen seuranaan usein joku muukin, Sällylän Seppo yleensä. Minä olin mukana viimeksi pari talvea sitten kun potentiaalisten laskijoiden ukkoutumisen takia etsittiin niille hieman vähemmän rankkoja linjoja.

Omat retkeni ovat keskittyneet pääkaupunkiseudulle ja viime aikoina vähän myös Kymenlaaksoon. Turun puolessa taidettiin kokea kaikkien aikojen marjalinturyntäys, mutta täälläpäin on ollut kovempiakin marjalintutalvia. Omissakin havainnoissa poikkeuksellisen usein tuli kuitenkin vastaan punakylki- ja kulorastaita ja mustarastaat ovat varmasti runsaampia kuin koskaan talvisaikaan. Tilhiä, räkättejä ja taviokuurnia olen täällä nähnyt monesti paljon enemmän.

Perinteiset talvilajit, ne, jotka olivat runsaita viisi vuosikymmentä sitten kun harrastustani aloitin, ovat kokeneet suuria muutoksia. Metsän tiaiset ovat hätää kärsimässä, paitsi talviruokinnasta, pöntötyksestä ja ilmastonmuutoksesta hyötyvät tali- sini- ja kuusitiaiset. Kanalinnut ovat kadonneet lähes kokonaan, pääkaupunkiseudulla ei näe edes noita istutettuja peltokanalintujakaan kuten peltopyitä tai fasaaneja. Vesilintuja on niin kauan kuin on sulaa meren rannoilla, mutta vähän. Lokit ovat pääkaupunkiseudulta vähentyneet jyrkästi, kai jätehuollon uudelleenjärjestelyn myötä. Eniten näkyi tyypillisesti merilokkeja, peesailemassa isokoskeloiden kalastuskuntia sattumasaaliin toivossa. Varislinnuista perusvarikset, naakat ja harakat ovat tasaisen vahvoilla hyötyen ihmisasutuksesta. Korppi on runsastunut mutta mustavarista ei enää näy takavuosien malliin. Käpylintuja ja tikkoja näkyy vähän, paitsi käpytikkoja ruokintapaikkojen talipötköillä ja -palloilla. Keltasirkku jatkaa vähenemistään, samoin varpunen. Pikkuvarpusia riittää vuosi vuodelta yhä enemmän ainakin suhteessa varpusiin, täkäläiset parvet ovat yhtä suuria kuin parina viime vuonnakin. Punatulkku tuntuu olevan hiljalleen katoamassa. Hyvästä marjatalvesta huolimatta tulkkuja on ollut yllättävän vähän. Vihervarpusta olen nähnyt vain satunnaisesti, urpiaiset ovat olleet kadoksissa. Tiklejä riittää pääkaupunkiseudulla ruokintojen liepeillä, peippoja tai järrejä tuntuu olevan vain vähän. Sellainen vakiotalvehtija kuin koskikara näyttäisi puuttuvan lähes kokonaan, minne lienevät muuttaneet tai jääneet. 

(puukiipijäkin on oppinut käymään ruokinnoilla)

Poikkeuksellisia talvilajeja nähdään nykyisin talvilintulaskennoissa paljon takavuosia enemmän. Pääsyynä on parantunut havaintovälineistö, ennen vanhaan laskettiin reittejä vain paljain silmin ja määritykset varmistettiin kiikarein. Nyt kaivellaan lintuja ja lajeja horisontista kaukoputkin. Toinen sattumalajeja mukaan tuonut muutos on reittien vaihtuminen perusmetsistä ja -pelloilta saaristoon ja tunnetuille lintukeskittymille kuten ruokintapaikkojen kautta kiertämään ja ruokintapaikkojen monipuolistuminen. Samat lajit olivat ulkosaaristossa vuodenvaihteessa jo yli neljä vuosikymmentä sitten, koska varsinainen talvi tuli sinne silloinkin vasta tammi-helmikuussa jos silloinkaan, mutta vasta viime vuosina nuo merisirrit, kirviset, punarinnat, peukaloiset jne on kerätty talvilaskentoihin perustamalla sinne reittejä. Aitoja runsastujia tuolla ulkona ovat kyhmyjoutsenet, merimetsot ja merikotkat. Vastaavasti kiurut ja tunturikiurut näyttävät kadonneen lähes kokonaan.

Näyttävät nuo talvilintujen runsaudenmuutokset paljastuvan tällaisella epätieteelliselläkin päivittäisretkeilyllä. Takavuosina laskin paljon vakioreittejä ihan omaksi ilokseni seuratakseni lajiston muutoksia. Täällä pääkaupunkiseudulla biotooppimuutokset ovat kuitenkin niin suuria ja jatkuvia että pitkät sarjat kuvaavat enemmän ihmistoiminnan muutoksia kuin lintumaailman trendejä. Muutoksia on tapahtunut varmasti vanhoilla erämaareiteillänikin Salon seudun itäosissa, mutta nykyiset pullamössöornit tuskin niitä reittejä enää laskemaan lähtisivät ja kun itsekin asun sadan kilometrin päässä, niiden henkiin herättäminen pelkästään omin voimin ei jaksa kiinnostaa.

(keltasirkku hupenee maaseudun autioituessa)

Perinteinen vuoden alku

Otsikko on hiukan liioitteleva. Autoretken Porkkalaan olen uudenvuodenpäivänä tehnyt vain kerran aiemmin, vuonna 1988 jolloin olin edeltävänä syksynä juuri hankkinut ajokortin, aika vanhalla iällä, lähemmäs neljääkymmentä, ja joulun välipäivinä vielä ensimmäisen autonikin. Tuo retki 27 vuotta sitten oli ikiensimmäinen kerta kun omin nokin autolla liikkeellä olin. Jos perinteisintä lintuvuoteni aloitusta etsisin, se olisi varmaan talvilintulaskentakierroksella käynti, niitä on varmaan tullut tehtyä yli parikymmentä. Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole yhtään reittiä vastuullani.

Sää tasan 27 vuotta sitten oli lumituiskuinen, pakkasta oli juuri hitusen nollan alle joten keli oli liukas eikä näkyvyyttä juuri lainkaan. Porkkalaan kuitenkin teki jääräpään mieli vaikka kävelykierros olisi ollut viisaampi valinta. Todella hiuksianostattava tuo retki oli, kaikki taidot piti käyttää että tiellä pysyi ja muiden autoilijoiden tehtäväksi jäi väistellä sen verran ettei kolaria tapahtunut. Mutkallista Porkkalan tietä pääsin sentään kyläkaupalle ja pienvenesatamaan asti, kärkeen johtavalle tielle en enää uskaltautunut. Lintuja en nähnyt missään. Kaupalta ylös yrittäen mäki oli peilijäätä ja vihdoin pääsin montusta ylös peruuttaen, sen verran muistin ajovinkkejä etuvetoisen kanssa kuulleeni. Paluumatkalla jäin tuulisille pysäkeille pari kertaa lintuja etsimään mutta enimmät päivän kymmenestä lajista tulivat silti kotikulmilta. Suurin päivän ”harvinaisuus” oli lapinharakka jossakin kehäkolmosen tienvarsipuskassa, sen sentään uskalsin ajon lomassa vilkaista määrityksen arvoisesti.

Tänään keli oli sumuinen ja kostea, lämpöä pari astetta. Päätiet olivat sulaneet paljaiksi, mutta pikkutiet olivat liukkaan jään peittämät, hiekkaa ei näkynyt kuin jään alla ja tien reunoissa paikoitellen. Tällä kertaa pääsin sentään ihan kärjen parkkipaikalle, tosin jarrua tai kaasua ei sopinut painaa juuri lainkaan, auto kääntyi aina herkästi sivuttain nastoista huolimatta. Luotsiaseman tienhaaran viereisellä hirviniityllä oli ruokailemassa metsäkauris kuten muuten varsin usein muulloinkin.

Polkukin kärkeen oli liukas, mutta onneksi auton takakontista löytyivät kenkien pohjiin vedettävät irtonastat. Jo kotikulmien ruokintapaikoilta oli retken pohjaksi löytynyt viitisentoista lajia, matkalta pari lisää. Huono näkyvyys rajoitti merinäkymät muutamaan sataan metriin, mutta perusvesiäisiä löytyi sentään, ja lokkeja. Rantaa partioivien kalalokkien peesissä meni sitten vähän odotettuani myös paikallinen nuori pikkukajava. Olin jo lähdössä takaisin kun huomasin aivan edestä kiitävän pienen linnun, sain sen heti putkeeni ja yllätys oli melkoinen kun se paljastui talvipukuiseksi pikkuruokiksi, minun ikäiseni muistavat sen paremmin jääkyyhkynä. Siitä se lenteli ihan veden pinnassa rantaa sadan metrin päästä seuraillen suoraan lounaaseen, minne hävisi.

Noin hyvän onnen jälkeen ei kehtaa juuri enempää pyydellä ja lähdinkin sitten takaisin autolle. Tälläkin kertaa parkkipaikalta nouseva jyrkkä mäki oli autolle ensiyrittämällä liian haastava mutta toisella kertaa se jo meni huipulle asti, peruuttelemalla ei tarvinnut sentään koettaa. Niityllä seisoksi edelleen sama kauris, ja onnekkaasti selvisin vielä vastaantulevasta autostakin, vaikka sille tuntui liukkaus asettavan ihan samoja ellei pahempiakin ongelmia tiellä pysymiseksi. Paluumatkan kiersin Vårnäsin kautta, siellä oli vielä lisää samaa luistelukeliä. Lintuja ei kuitenkaan vastaan enempää tullut.

Kehäkolmosella pysähdyin viimeiseksi vielä Träskändan puistossa kävelläkseni. Lintulautojen kyttäys palkitsi vielä paikallisella nakkelilla. Kun viiden tunnin kierroksen jälkeen tulin kotiin, pääsin laskemaan että tämä vuosi alkoi tavallista paremmin, 27 lajilla. Ei tuo kuitenkaan innosta tänäkään vuonna pinnoja keräämään, kunhan näitä päiväretkiä jatkan kuten tähänkin asti.