Lupa nähdä lintuja

(Vai lapinpöllön muka näit)

Taas kuohuu turkulaisten ornitologien Ukuliverkossa. BirdLifen ylläpitämän Tiira-havaintotietokannan paikalliset yhdistyskäyttäjät ovat piilottaneet eli käytännössä poistaneet joidenkin henkilöiden sinne kirjaamat havainnot.

Joskus kauan sitten lintuharrastus oli ornitologiaa. Tutkittiin pihapiirin tai kotikunnan lintuja, jonkun itselleen läheisen lajin pesintää tai käyttäytymistä ja tietysti seurattiin kevään ensimmäisten muuttolintujen saapumista, kurkien muuttoauroja ja haaveiltiin pääsystä Suomenlahden rannoille seuraamaan arktisten vesilintujen vyöryä kohti Vienaa ja Siperiaa.

Sitten ilmaantui bongaus, lajilistoilla alettiin kilpailla. Kilpailu loi välittömästi eripuraa. Jotkut näkivät lintuja, yleensä ne, joilla oli eniten aikaa ja sitkeyttä retkeillä tai vain muita tarkemmat silmät ja korvat. Toiset eivät ehtineet itse etsimään hyviä havaintoja vaan kävivät ”varmistamassa” toisten löytämiä lajeja tai ”opiskelemassa” löydettyjen harvinaisuuksien ulkonäköä. Jos lintua ei löytynyt, alettiin herkästi epäillä ettei sitä ollut siellä koskaan ollutkaan.

(Väänsit, nuo mitään lapinpöllöjä ole)

Kun tuo pettymys sattui pari kertaa jonkun henkilön ilmoittaman havainnon varmistajille – nykyisin sanottaisiin suoraan bongareille – alkoi ilmoittajan maine rapautua. Puhuttiin käpyilijöistä, vääntäjistä jne, tietysti selän takana ja varoiteltiin toisia bongareita uskomasta tuon henkilön havaintoja. Noina vanhoina aikoina lintukuvaus oli harvojen harrastus eikä harvinaisuuksia päästy juurikaan dokumentoimaan, pelkkä kuvaus linnusta ja havaintotilanteesta oli usein ainoa todisteena tarjottu. Joskus tuo kuvaus paljasti että havainnossa oli jotakin mätää, mutta yleensä kuvauksessa tai havaintotilanteen selostuksessa ei ollut mitään sellaista jonka perusteella havainnon oikeellisuutta voisi kyseenalaistaa. Huonon maineen saaneet ornitologit huomasivat pian kuitenkin ettei heidän ilmoituksiaan ruodittu ihan samoin kriteerein kuin ns hyvämaineisten, kun neljä vuosikymmentä sitten alettiin noita havaintoilmoituksia käsitellä valtakunnallisissa ja alueellisissa ”rariteettikomiteoissa”.

Harvinaisuushavaintojen esitarkastus ja niiltä vaadittavat dokumentit ovat tietysti perusteltuja, sitä tärkeämpiä mitä suurempi on havainnon tieteellinen arvo. Mikään ei kuitenkaan puolla sitä että joidenkin henkilöiden havaintoihin luotetaan enemmän tai vähemmän kuin toisten. Kriteerien pitää olla kaikille samat ja jos havainto hylätään, hylkäysperusteissa pitää puhua niistä yksityiskohdista jotka puhuvat tehtyä määritystä vastaan tai niistä jotka katsotaan havainnon hyväksymisen kannalta oleellisiksi mutta joita ei dokumenteista näe eikä havainnon tekijöistä, joukkopsykooseista ja muusta kateuteen perustuvasta mustamaalauksesta kuten nyt on monesti sorruttu tekemään.

Rengastustoimistolla oli aikoinaan, kaiketi vieläkin, tapana antaa eritasoisia lupia lintujen rengastukseen. Niitä voi joskus olla yhden lajin tutkimuskohtaisesta luvasta ns yleislupiin. Niiden tarkoitus oli tietysti ohjata rengastustoimintaa tieteellisempään suuntaan ja rajoittaa kaikkeen metsästykseen liittyvää paukkuahneutta eli keskittymistä määrään laatua enemmän. Jos tuo henkilöiden maine vietäisiin samaan malliin, se tarkoittaisi että joillakin henkilöillä olisi lupa nähdä vain talitiaisia ja viherpeippoja kun taas toiset saavat nähdä mitä tahansa. Pahaa pelkään että jotkut näkisivät jopa itsensä pätevinä noita lupia jakamaan. Sitähän tuo joidenkin henkilöiden havaintojen piilottaminen suurelle yleisölle tarkoitetusta julkisesta tietokannasta tarkoittaa.

Kaikki on siinnyt jälleen kerran bongarien kateudesta. Luulisi olevan itsestään selvää että bongarit edellyttävät toisiltaan ja vähintäänkin itseltään pinnan kuin pinnan hyvää dokumentointia. Tätä on kuitenkin turha toivoa. Kun joku on jossakin linnun luotettavasti nähnyt, se ilmaantuu lukemattomien bongareiden listalle ihan siitä riippumatta mitä nuo ovat siinä paikan päällä havaitsemaan sattuneet. Naapurin huuto riittää dokumentiksi kaikille muille. Ornitologeissa oli vielä herrasmiehiä, bongareissa heitä ei enää ole.

( tai onhan tuo vähän näköinen, ruksataan...) 

Mustan Afrikan historiaa

Kimmo Laukkanen: Timbuktun takana – Afrikan esikolonialistinen kaupunkihistoria (Plataani 2003)

Kirjahyllyäni penkoessa käteen sattui tämäkin teos. Olen joskus hankkinut sen lukeakseni, mutta kun aihe ei ole aivan ominta aluettani, se on kiertänyt minua aina näihin päiviin asti.

Afrikan historiasta saa koulussa hyvin rajoittuneen käsityksen, tarjolla on toki tietoa Egyptistä faaraoiden aikaan ja Karthagosta roomalaisten uhkaajana. Mustaa Afrikkaa eli Saharan eteläpuolista maanosaa käsiteltiin ainakin omana kouluaikanani vain sitä mukaa kun valkoiset sitä ”löysivät” kolonialismin kilpajuoksun alettua. Edes sitä paljon aiemmin edeltänyttä islamilaista ekspansiota ei juuri koulukurssissa vastaan tullut. Tämän kirjan lähdeviitteistä huomaa ettei suomenkielistä kirjallisuutta juurikaan ole. Jonkun yliopistollisen oppikirjan lisäksi mainitaan pariin kertaan Paul G. Bahnin teos Kadonneet kaupungit (Otava 2001) joka sattumalta löytyy myös hyllystäni. Sekin antaa toki vain pari lyhyttä esimerkkiä siitä mitä mantereella on ollut tarjota sen historiasta kiinnostuneelle. Tämän kirjan käsittelemät asiat ovat siten pääosin aivan uusia minulle.

Harvasta vanhasta afrikkalaisesta kaupungista on jäänyt nähtäväksi raunioita, monumenteista puhumattakaan. Kiveä oli tarjolla rakennusmateriaaliksi vain harvoin, kuivaamalla valmistettua savitiiltä käytettiin missä se oli mahdollista. Puusta ja muusta orgaanisesta materiaalista tehdyistä rakennuksista ei yleensä ole jäänyt mitään nykypolville jos ei ota huomioon sitä että rakennustapa on säilynyt monin paikoin tähän päivään.

Kaupungistumisen syyt Afrikassa ovat samat kuin muuallakin: ammattien erikoistuminen, kauppa, maatalouden ylituotanto ja keskittynyt hallinto. Kirjasta opin että tiernapoikien Murijaanein kuninkaalla oli takanaan jo kolmen tuhannen vuoden dynastia ennen tapaamistaan Herooteksen kanssa Oulun Rotuaarilla. Kerma – Napata – Meroe ja näistä yhtenäinen jatkumo nykyiseenkin Etiopiaan asti osoittaa että myös kulttuurilla on tuolla syvät juuret. Meroe oli kirjallinen kulttuuri, sen kirjoitus samanikäistä kuin egyptiläisten hieroglyfit. Toistaiseksi kieli on pysynyt tutkijoille ratkaisemattomana. Opin myös ettei Saharan laajeneminen ole mikään uusi ongelma, se itse asiassa kasvatti kaupunkeja ajanlaskumme alun aikoihin läntiseen Afrikkaan. Itä-Afrikkaan kaupunkeja syntyi noin vuodesta 700 alkaen, sielläkin viitisen vuosisataa täkäläistä Turkua aiemmin.

Islam levisi mustaan Afrikkaan enemmän kauppiaiden kuin aseiden viemänä. Kauppiaille islam oli hyvin hyödyllinen, se tarjosi kaupalle yhteiset pelisäännöt. Uskon opiskelu synnytti alueelle ensimmäiset koulukaupungit joista yliopistokaupunki Timbuktu on legendaarisin.

Eteläisimmän Afrikan komeimmat rauniot ovat Suur-Zimbabwen muurit. Sen verran vaikuttavat ne ovat että pitkään kesti valkoihoisilta tunnustaa että ne ovat mustien rakentamia. Kaupunki kukoisti kultakaupan ansiosta ja saattoi kuolla kun musta surma lamautti Euroopan rahamarkkinat. Mitään dokumentteja tuosta eikä muistakaan mahdollisista tuhon syistä ole kuitenkaan säilynyt, sen verran vanhaa perua  tuo autioituminen oli. 

Urbanisaation tuho tuli usein ympäristön kantokyvyn romahtamisesta. Sadot pienenivät, vesi loppui tai suolaantui jne. Myöhemmin vielä orjakaupan paine pakotti väestön hajaantumaan piiloon ihmismetsästäjien tieltä.

Itäisen Afrikan rannikolle syntyi kaukokaupan voimasta pitkä ketju menestyviä kauppakaupunkeja. Satamia oli ja monsuunin mukana purjehtiminen oli helppoa. Yhteydet pelasivat Kaakkois-Aasiaan asti. Opin että sellainenkin kaupunki kuin Mogadishu syntyi jo toista tuhatta vuotta sitten ja eli kultakauttaan vuoden 1100 tietämillä, ennen kuin ruotsalaiset löysivät tänne Itämeren koillislaidalle, ennen Lallia ja Turun perustamista ja todella kauan ennen halla-aholaisuuden syntyä.

Afrikan kaupungit ovat olleet valtioita pitkäikäisempiä. Niin se on täälläkin missä maallamme on alle satavuotinen historia mutta Turku ja Porvoo tunnetaan jo keskiajalta. Valtiot syntyvät ja kuolevat mutta kaupungit pystyvät helpommin uudistumaan. Sitkeintä mallia edustaa Etiopian vaeltava pääkaupunki. Kymmenet tuhannet ihmiset ja heidän vielä isompi karjansa vaihtoi paikkaa pari kertaa vuodessa parin vuosisadan ajan. Luulisin että tuolla mallilla olisi kysyntää nykyisinkin taantuvien teollisuuspaikkakuntien pelastajana sekä meillä että itänaapurissa.

Joulukuun retkeily ennen ja nyt

Kovin ovat vuoden pimeimmän kuun linturetket muuttuneet viiden vuosikymmenen aikana. 1960-luvulla joulut olivat lumisia ja lämpötila selvästi pakkasella. Eräänäkin itsenäisyyspäivänä olin ällistellyt kun 25 asteen pakkasessa toiset salolaiset lintukaverit tulivat vastaan polkupyörillä, minun näppini uhkasivat jäätyä jo kävelylenkillä. Muuttolinnut hävisivät viimeistään marraskuussa ja talveksi jäi kaatopaikkojen liepeille jokunen kottarainen, kiuru ja peippo kevättä odottamaan. Pohjoisesta seuraksi ilmaantui vuorihemppoja ja tunturikiuruja. Vesistöt olivat umpijäässä, vain koskipaikat pysyivät auki karojen käytettävissä. Vesilintuja oli hyvin vähän, tuonaikaisessa Salossa ei tainnut olla yhtään säännöllisesti talvehtivaa ns pullasorsaa. Naapurikunnissakin niitä oli vain luonnonvaraisissa sulapaikoissa, muutama villi, vapaa ja erittäin arka siellä täällä.

Tämä joulukuu on tyypillinen kasvihuoneajan edustaja. Pakkasta ei juuri ole, lunta on tullut parin rankan räntäkuuron verran ja se on sulanut saman tien. Vesistöt ovat edelleen jäättömiä ja ainakin täällä pääkaupunkiseudulla vesilintuja näkyy paikoitellen suuria määriä. On kahta lajia joutsenta, kanadanhanhia, sorsia harmaasorsaa myöten ja harmaahaikaroitakin. Viiden vuosikymmenen takaiset talvilinnut ovat paljon tiukemmassa vaikka tällä hetkellä täältä toki löytää yhden vuorihempon ja yhden tunturikiurunkin jos vasiten bongaamaan lähtee.

Bongaamista ei viisi vuosikymmentä sitten harrastettu ollenkaan, salolaisilla olisi ollut enemmän lajeja tarjolla jo Turussa, mutta sinne suuntasin vasta opiskelupaikan myötä syksyllä 1970. Turkuun en kuitenkaan jäänyt lukukausien välissä lintuilemaan vaan suunnistin ulkosaaristoon, TLY:n ylläpitämälle Jurmon lintuasemalle, missä vietin viisi joulunaikaa peräkkäin, pari- kolme viikkoa kerrallaan. Meri oli tietysti jäätön ja vesilintuja sen mukaisesti ihan eri tavalla kuin Salon seudulla. Lumeton saari houkutteli myös muita talvehtijoita kuten peukaloisia, rautiaisia ja punarintoja. Pohjoisesta tuli joka talveksi pulmusia, tunturikiuruja ja merisirrejä sekä useimpina vuosina myös tunturipöllöjä saaren avaraa tunturimaisemaa muistuttavien nummien houkuttamina.

Vuosikymmenen puolivälissä siirryin töihin pääkaupunkiseudulle. Työni olivat sellaisia että joulukuu oli aina vuoden kiireisintä aikaa eikä lomiin juuri ollut mahdollisuutta. Vähät vapaat vuodenvaihteen pyhinä kuluivat talvilintulaskennoissa, joita ensialkuun laskin vanhoilla salolaisilla reiteillä ja 1980-luvulla Vantaalle vakiinnuttuani sinne perustamillani uudemmilla. Noiden reittien linnusto oli jälleen yhtä niukkaa kuin takavuosien Salossakin. 

1990-luvulla muuan vanha retkikaveri vedätti minut haasteillaan mukaan bongauksiin. Tuollaisia retkiä tein sitten aikataulun salliessa runsaan vuosikymmenen verran myös joulunaikaan, lähinnä kuukaudenpinnoja tuolloin etsin, eliksiä tai vuodenpinnoja en ole oikeastaan koskaan kunnolla kerännyt. Tuo bongauksen aika näkyy ikävästi havaintovihoissani, noilta projektiretkiltä kun ei ole tallella kattavia havaintoluetteloita vaan oikeastaan vain noita teemalintujen havaintomerkintöjä. 2000-luvun alkuvuosina joulunalusajan kaipuu maastoon näkyy havaintovihoissani siinä että kirjasin muistiin päivittäiset säätiedot, mutta kun valoisa aika kului työssä, ei niille tullut seuraksi montakaan merkintää linnuista.

Vasta osaeläköityminen tämän vuosikymmenen alussa on antanut selvästi lisää aikaa linturetkillekin. Toinen kaamosajan retkeilyä lisäävä muutos on ollut siirtymiseni noin vuosikymmen sitten yötöihin, valoisana aikana jää hyvin järjestäen tunti tai pari linnuillekin, tosin mitään pitkiä retkiä ei ehdi tehdä. Nyt on kuitenkin jo runsaat kaksi vuotta takana jokapäiväisiä linturetkiä, tänäänkin kolme tuntia pimeässä ja sateisessa kaamoksessa tirppoja tihrustaen.Pari vuotta sitten käväisin yhden eläkeviikon aikana myös ulkosaariston Utössä verestämässä vanhoja joulukuun retkien tunnelmia.Tuulet ja räntätuiskut olivat ennallaan mutta linnusto on muuttunut. Haahkat ovat hävinneet, merikotkat ja merimetsot runsastuneet. Parantunut optiikka poimii nyt aavalta mereltä lintuja paljon tuonaikaista kauempaa.

Kasvihuoneilmiö on tehnyt joulukuun retkistä lajirikkaampia. Tässä päivänä muutamana ällistelin kun retkellä vastaani käveli mies kantaen perhospyydyksiä. Tokihan kysyin heti mitä perhosia tuolla talvessa lentää kun minä en näe edes lintuja. Väitti että kyllä siellä niitä on, ei päivä- mutta yö-. Pakkastahan ei juuri rannoilla ole, tuuli oli tuolloin reippaanpuoleista lounaasta ja voi tuoda mukanaan eteläisiä harhalaisia tähänkin aikaan. Hänen mukaansa perhosfauna on parissa vuosikymmenessä muuttunut parisataa kilometriä eteläisemmäksi muistuttaen nyt täällä etelärannikolla tuonaikaista Latviaa tai vastaavaa, tosin kasvit eivät ole vielä perässä ehtineet joten uusien lajien lisääntyminen on vielä sitä ja tätä. Linnuissa voi huomata samaa, tänäänkin olisi Kotkassa ollut jalohaikara, talvisilla rannoillamme kiertelee useampikin leveäpyrstökihu jne.

Näinhän se on, syksyt ovat pimentyneet ja myrskyyntyneet. Lämpöä riittää yli jokavuotisen mustan joulun. Parina vuosikymmenen alun talvena lunta on etelärannikolla kuitenkin tullut lopulta kuin ennen vanhaan, saa nähdä jatkuuko tämä tällaisena. Lintumies tykkää lämpimistä ja mustista talvista harvinaisuuksineen, mutta luonnonystävä kaipaa jo valoa.

Ei tule valkeus

***

Elämän maku?

Alkoholiin säilötty

museonäyte?

***

Elämän suola?

Aavikolle kuivunut

kun vesi haihtui?

***

Pikkujouluissa

kaksi tapaa mokata

liikaa juotuaan,

alkaa haastaa riitaa tai

innostuu strippailemaan.

***

Joulu saa jäädä

mutta piparimuotit

sentään esillä.

***

Tähti, enkeli,

kuusi ja kukka, niiden

näköinen joulu

tänä vuonna kehittyy

piparitaikinasta.

***

On todistettu

elämää olevan myös

juhlien jälkeen.

***

Hirret sahattu,

nyt on aika höylätä

pinnat sileiksi.

***

Nimetön runo

kertoo saman kuin kasvot

ruuhkabussissa.

***

Tulkoon valkeus,

sanoin, mutta lumikin

suli sitten pois.

*** 

 

***

Urakkahommaa,

laiva on nyt lastattu,

kippari jatkaa.

***

Harmaa talous

joulupukin pajassa

tuottaa lahjoja.

***

Vetiset talvet

ovat tulleet jäädäkseen,

ihmiset eivät.

***

Me lämmitämme

maanpäällisen helvetin

planeetastamme.

***

Ilmastonmuutos,

totta tai tarua sen

mukaan kauppaatko

öljyä ja hiiltä vai

lobbaatko ydinvoimaa.

***

Ei ilmastossa

Gaian mielestä ole

korjattavaa, vain

ihmiselle on vaara

tulla viimeinen virhe.

***

Siinäpä ollaan

ainut saasteongelma

ihmiskunnassa.

***

Voi hyvää päivänpinnaa

Turkulaisten lintulehdessä on ollut päiväpinnojen keruusta juttu, ja se on poikinut saman yhdistyksen Ukuliverkkoonkin muutaman kommentin, jotka minä yhdistyksen ulkopuolisena sitten huomasin. Bongauskin on kohdaltani ohielettyä, mutta pitäähän tuota aina kommentoida.

Vaikka olen tässä jo runsaan parin vuoden ajan ehtinyt tekemään päivittäin linturetken – minimikriteereinä vähintään tunti ulkona ja vähintään kymmenen lajia nähtynä – ei päiväpinnojen bongaus ole alkanut kiinnostaa. Se olisi haasteena liian helppo, joka päivälle riittäisi runsaasti uusia pinnoja vaikka rajoittuisi vain tähän kotimaahansa. Todellinen suorituskyvyn katto nousisi jonnekin 80000-100000 pinnan tuntumaan ja kaikki tulokset tuon alle heijastaisivat vain eroja varallisuudessa, ajankäytön mahdollisuuksissa ja tietysti kirjanpidon tarkkuudessa. Jotta harrastus olisi kunnolla sitä mitä se on, ehdotankin että päivänpinnojen laskenta olisi globaalia, listataan kaikki mitä maapallolla nähdään kalenteripäivittäin. Kalliiksi voi tulla tuolla listalla ykkösenä pysyttely, mutta köyhät ne rahanpuutteesta silloinkin vain vinkuvat.

Toinen asia mikä pidättelee listaamasta ja kilpailemasta listoillaan näkyy keskustelussa. Jo alustaja latelee lukuisia omia ehtojaan laskettaville pinnoille. Pitäisi käyttää vähintään toinen samanmittainen aika havaintojensa kirjaamiseen Tiiraan tai vastaavaan havaintokantaan, ja tietysti täydellisinä päivälistoina. Minullakin on jo yli 50 vuotta noita retkilistauksia kaapillisessa vihkoja, karkeasti viitisen kappaletta täyttyy vuosittain. Pelkissä retkivihoissa on siis suuruusluokkaa 50000 sivua, lisänä kymmenkunta käsinkirjoitettua isompaa kirjaa ja lukuisia mappeja. Olen joskus noista valtaosan läpikäynyt kerätessäni havaintoja Varsinais-Suomen Linnut -kirjaan. Nyt pitäisi sitten kaikki uudestaan paukutella Tiiraan tai paremminkin bongarien ylläpitämään Pinnariin tai tietysti vielä molempiin, toista kun lukevat listaajat ja toista ns tutkijat. Ja kiitokseksi saa vain moitteita. Bongarit yrittävät mitätöidä toistensa havaintoja sen minkä ehtivät ja tutkijat yrittävät saivarrella ulos vielä loputtomiin heitä kiinnostavia detaljeja, vaikkapa nyt jotakin laskentareitin karttaa, muita näkijöitä tai tarkkaa paikkaa kun heidän pitää nyt saada mahdollisimman paljon hyviä havaintoja niille alueille mitä milloinkin halutaan esitellä korvaamattomina suojelukohteina.

Sitten haluttaisiin keskittyä ns spondepinnoihin, vaikka bongariyhteisössä on yhtä monta käsitystä spontaanista havainnosta kuin on näitä spondepinnojen kerääjiä. Se olisi loputtomien riitojen lähde.

En tykkää tuosta että kuka tahansa kuvittelee olevansa niin mahtava että voi noin vain määräillä omasta vapaasta tahdostaan linnuista iloa elämäänsä etsiville kaiken maailman kyykytystä. Tutkijoille väittäisin ettei Tiiran päiväretkilistoista voi jatkossakaan tehdä mitään johtopäätöksiä tavallisten lintujen kantojen muutoksista. Retkeily on niin kanavoitunutta ja keskittynyttä että samat linnut näkyvät listasta toiseen valtaosan jäädessä edelleen ilman yhtäkään merkintää. Hyvin harvat tuolla retkillä laskevat jokaisen näkemänsä linnun, paljon tavallisempaa on heitellä tietokantaan arvioita jotka tulevat aivan hatusta.

Bongauksen vaikutus omaan muistiinpanoaktiivisuuteeni oli hyvin selvä ja huolestuttava. Kävin tuolloin retkillä kuten ennenkin, mutta vihkoihin tallentui oikeastaan vain noita uusia pinnahavaintoja. Syykin oli selvä, miksi vaivautua kun tasan samat tirpat kirjattiin puoleentoistasataan muuhunkin vihkoon. Täydellisiä listoja olen tehnyt silloin kun olen kulkenut selviä vakioreittejä jotka minulla on ollut tarkoitus ja toteutunut tapa laskea uudestaankin, bongarivuosina tuollaista ei juuri ehtinyt tekemään. Samaa olen tehnyt lintuasema- ja saariretkillä ja Tiiraan olen noita listoja kirjannut jos joku on niitä erityisen onnistuneesti minulta pyytänyt. Kirjaamisen olen myös lopettanut kun joku on erityisen epäonnistuneesti kirjauksiani kommentoinut.

Mielestäni mikään ei nytkään minua estä retkeilemästä päivittäin lintuja katsomassa. Harrastuksen typistämisen päiväpinnojen listaamiseksi voin tehdä silloin kun olen saattohoitopotilas. Retkeilyni ykköstavoite on henkisen ja fyysisen kunnon ylläpitäminen, listojen rakentelun aika on sitten kun kumpikin noista on jo pettänyt. Eräs intohimoinen päiväpinnabongari kyllä varoitteli että mitäs sitten kun huomaat ettei jollakin päivällä olekaan sitä varpusta merkattuna. Siihen totean, että kun tärkein tavoite on herätä kuolinvuoteellaan uuteen päivään, ei jonkun varpusen puuttuminen jostakin ruksilistasta enää jaksa hirveästi kuohuttaa, se kun varmasti johtuu silloin vain kirjanpitovirheestä. Siihen kuohutukseen kun voi vaikka kuolla...