Joulukuun retkeily ennen ja nyt

Kovin ovat vuoden pimeimmän kuun linturetket muuttuneet viiden vuosikymmenen aikana. 1960-luvulla joulut olivat lumisia ja lämpötila selvästi pakkasella. Eräänäkin itsenäisyyspäivänä olin ällistellyt kun 25 asteen pakkasessa toiset salolaiset lintukaverit tulivat vastaan polkupyörillä, minun näppini uhkasivat jäätyä jo kävelylenkillä. Muuttolinnut hävisivät viimeistään marraskuussa ja talveksi jäi kaatopaikkojen liepeille jokunen kottarainen, kiuru ja peippo kevättä odottamaan. Pohjoisesta seuraksi ilmaantui vuorihemppoja ja tunturikiuruja. Vesistöt olivat umpijäässä, vain koskipaikat pysyivät auki karojen käytettävissä. Vesilintuja oli hyvin vähän, tuonaikaisessa Salossa ei tainnut olla yhtään säännöllisesti talvehtivaa ns pullasorsaa. Naapurikunnissakin niitä oli vain luonnonvaraisissa sulapaikoissa, muutama villi, vapaa ja erittäin arka siellä täällä.

Tämä joulukuu on tyypillinen kasvihuoneajan edustaja. Pakkasta ei juuri ole, lunta on tullut parin rankan räntäkuuron verran ja se on sulanut saman tien. Vesistöt ovat edelleen jäättömiä ja ainakin täällä pääkaupunkiseudulla vesilintuja näkyy paikoitellen suuria määriä. On kahta lajia joutsenta, kanadanhanhia, sorsia harmaasorsaa myöten ja harmaahaikaroitakin. Viiden vuosikymmenen takaiset talvilinnut ovat paljon tiukemmassa vaikka tällä hetkellä täältä toki löytää yhden vuorihempon ja yhden tunturikiurunkin jos vasiten bongaamaan lähtee.

Bongaamista ei viisi vuosikymmentä sitten harrastettu ollenkaan, salolaisilla olisi ollut enemmän lajeja tarjolla jo Turussa, mutta sinne suuntasin vasta opiskelupaikan myötä syksyllä 1970. Turkuun en kuitenkaan jäänyt lukukausien välissä lintuilemaan vaan suunnistin ulkosaaristoon, TLY:n ylläpitämälle Jurmon lintuasemalle, missä vietin viisi joulunaikaa peräkkäin, pari- kolme viikkoa kerrallaan. Meri oli tietysti jäätön ja vesilintuja sen mukaisesti ihan eri tavalla kuin Salon seudulla. Lumeton saari houkutteli myös muita talvehtijoita kuten peukaloisia, rautiaisia ja punarintoja. Pohjoisesta tuli joka talveksi pulmusia, tunturikiuruja ja merisirrejä sekä useimpina vuosina myös tunturipöllöjä saaren avaraa tunturimaisemaa muistuttavien nummien houkuttamina.

Vuosikymmenen puolivälissä siirryin töihin pääkaupunkiseudulle. Työni olivat sellaisia että joulukuu oli aina vuoden kiireisintä aikaa eikä lomiin juuri ollut mahdollisuutta. Vähät vapaat vuodenvaihteen pyhinä kuluivat talvilintulaskennoissa, joita ensialkuun laskin vanhoilla salolaisilla reiteillä ja 1980-luvulla Vantaalle vakiinnuttuani sinne perustamillani uudemmilla. Noiden reittien linnusto oli jälleen yhtä niukkaa kuin takavuosien Salossakin. 

1990-luvulla muuan vanha retkikaveri vedätti minut haasteillaan mukaan bongauksiin. Tuollaisia retkiä tein sitten aikataulun salliessa runsaan vuosikymmenen verran myös joulunaikaan, lähinnä kuukaudenpinnoja tuolloin etsin, eliksiä tai vuodenpinnoja en ole oikeastaan koskaan kunnolla kerännyt. Tuo bongauksen aika näkyy ikävästi havaintovihoissani, noilta projektiretkiltä kun ei ole tallella kattavia havaintoluetteloita vaan oikeastaan vain noita teemalintujen havaintomerkintöjä. 2000-luvun alkuvuosina joulunalusajan kaipuu maastoon näkyy havaintovihoissani siinä että kirjasin muistiin päivittäiset säätiedot, mutta kun valoisa aika kului työssä, ei niille tullut seuraksi montakaan merkintää linnuista.

Vasta osaeläköityminen tämän vuosikymmenen alussa on antanut selvästi lisää aikaa linturetkillekin. Toinen kaamosajan retkeilyä lisäävä muutos on ollut siirtymiseni noin vuosikymmen sitten yötöihin, valoisana aikana jää hyvin järjestäen tunti tai pari linnuillekin, tosin mitään pitkiä retkiä ei ehdi tehdä. Nyt on kuitenkin jo runsaat kaksi vuotta takana jokapäiväisiä linturetkiä, tänäänkin kolme tuntia pimeässä ja sateisessa kaamoksessa tirppoja tihrustaen.Pari vuotta sitten käväisin yhden eläkeviikon aikana myös ulkosaariston Utössä verestämässä vanhoja joulukuun retkien tunnelmia.Tuulet ja räntätuiskut olivat ennallaan mutta linnusto on muuttunut. Haahkat ovat hävinneet, merikotkat ja merimetsot runsastuneet. Parantunut optiikka poimii nyt aavalta mereltä lintuja paljon tuonaikaista kauempaa.

Kasvihuoneilmiö on tehnyt joulukuun retkistä lajirikkaampia. Tässä päivänä muutamana ällistelin kun retkellä vastaani käveli mies kantaen perhospyydyksiä. Tokihan kysyin heti mitä perhosia tuolla talvessa lentää kun minä en näe edes lintuja. Väitti että kyllä siellä niitä on, ei päivä- mutta yö-. Pakkastahan ei juuri rannoilla ole, tuuli oli tuolloin reippaanpuoleista lounaasta ja voi tuoda mukanaan eteläisiä harhalaisia tähänkin aikaan. Hänen mukaansa perhosfauna on parissa vuosikymmenessä muuttunut parisataa kilometriä eteläisemmäksi muistuttaen nyt täällä etelärannikolla tuonaikaista Latviaa tai vastaavaa, tosin kasvit eivät ole vielä perässä ehtineet joten uusien lajien lisääntyminen on vielä sitä ja tätä. Linnuissa voi huomata samaa, tänäänkin olisi Kotkassa ollut jalohaikara, talvisilla rannoillamme kiertelee useampikin leveäpyrstökihu jne.

Näinhän se on, syksyt ovat pimentyneet ja myrskyyntyneet. Lämpöä riittää yli jokavuotisen mustan joulun. Parina vuosikymmenen alun talvena lunta on etelärannikolla kuitenkin tullut lopulta kuin ennen vanhaan, saa nähdä jatkuuko tämä tällaisena. Lintumies tykkää lämpimistä ja mustista talvista harvinaisuuksineen, mutta luonnonystävä kaipaa jo valoa.