Menneitä muistellen LXIV

(ennen kesäurpiaisia näki Kuusamossa, nyt niitä on etelässäkin)

12.6.1997: Edellinen päivä oli sujunut töissä. Nyt oli tarkoitus lähteä kohti Kuusamoa. Sää oli hieno ja etelässä helteinen. Töiden lomassa olin rengastanut pöntöistäni tiaisia, kaikkia en ollut ehtinyt merkata ja siinä mielessä tämä Kuusamon kierros merkitsisi sitä etten näistä ensipesinnöistä enempää rengastuksia saisikaan.

No, ralliin olin luvannut osallistua kun Rannikot olivat kuun alussa täällä etelässä käyneet ja yhdessä olimme lintukierroksella olleet. Muutaman pesän kävin katsomassa vielä aamulla, mutta rengastusikäistä väkeä en löytänyt. Varusteet kannoin autoon ja lähdin kohti koillista varttia vaille puolelta päivin.

Reippaasti ajelin Lapinlahdelle asti ennen kuin oli pysähdyttävä tankkaamaan. Vähän siinä tankkasin itseänikin ja lähdin taas jatkamaan. Reippaalla vauhdilla ylitin Kuusamon rajan kello 19:47 eli kahdeksan tuntia lähtöni jälkeen. Kun poistaa siitä tuon puolen tunnin paussin Lapinlahdella, matkavauhti oli ollut keskimäärin sata kilometriä tunnissa. Oli aika hidastaa hieman. Olin kuitenkin matkallakin nähnyt jo varpus- ja hiirihaukan sekä närhiä, kottaraisia ja vastaavia, ei kuitenkaan mitään harvinaisempaa.

Irnijärvi on vastassa pian Kuusamoon tullessa ja sen rantamilta löysin soidintelevat kuovin ja pikkukuovin. Käkikin kukkui, leppälintu toisteli säettään, järripeipot ryystelivät ja urpiaisia lenteli yllä, olin tullut taigalinnuston pariin. Oikeastaan tässä piti yrittää vähän pohjustaa tulevaa rallia, mutta mikään havaitsemani lintu ei ollut niin erikoinen ettei sitä vaivatta ralliin saisi muualtakin. Irnijärven selälläkään ei näkynyt tukkakoskeloa kummempaa. Ajattelin sitten kiertää Hyöteikön tien ihan sen maisemien takia. Ilta oli kyllä jo pitkällä, etelässä olisi puhuttu pian yöstä.

Käkiä kukkui joka puolella, kahlaajia huuteli myös, kapustarintoja parilla paikalla, valkoviklo vahti kelon latvassa, lirot soidintelivat. Kaukana suojelualueella huutelivat kurjet, yli lensi laulava ja vähän varoittelevakin mustaviklo. Eräässä puronotkossa lauloi tovin sinirinta. Kurkia ja kahlaajia löytyi lisää mitä pidemmälle suojelualueelle menin. Auton pysäytin alueen korkeimman mäen laelle, siinä oli näköalaa mutta myös muutamia korkeita puita. Ihan tienvarressa olevan korkean kuusen latvassa istui nuorehko maakotka. Ajoin niin lähelle sitä että vielä näin sen tuulilasista tarvitsematta avata ovea tai sivuikkunaa sen enempää. Takanani olivat ajomatkalle varaamani eväät, ja niitä sitten söin tuon kotkan alla sitä tuulilasista katsellen. Kameraa ei valitettavasti ollut saatavilla, se oli pakattu takakonttiin. Jo auringon laskettua se nousi siivilleen ja lähti länteen.

(ainoa kotka josta miulla on kuvia Kuusamosta on merikotka, videota on maakotkasta)

Jatkoin miekin matkaani Keranrannantien kautta Penttilänvaarantielle. Löytyi vielä lisää kahlaajia, riekotkin olivat aktiivisia näin yöaikaan. Kuoliolla lauloi taas uusi sinirinta, riekon räkätys kuului kyläraitillekin. Heinäjärven tiellä niitä oli lisää useita ja kuukkelitkin olivat jo heränneet. Lähdin hiljalleen ajelemaan kohti kuntakeskusta ja unille pääsin vihdoin aamuviiden aikaan.

Tuo vuosi oli niitä harvoja jolloin keräsin jonkin verran myös vuodenpinnoja. Kuukkeli oli niistä tähän mennessä viimeisin ja numero 234. Näytti siltä että ennätykseni ainakin saavuttaisin, koska todennäköisesti taisin jo nyt olla sen tuntumassa, parin lajin päässä. Niinhän siinä sitten kävikin, taisin saada tuona vuonna 266 lajia kasaan enkä sen jälkeen ole yrittänyt tuota tulosta parantaa. Tuohon aikaan en kuulunut mihinkään bongariporukkaan saati tiedonvälitysverkkoon, nykyvälinein tuo olisi helppo lyödä mutta kiinnostus siihen on taitanut jo ajat sitten lopahtaa. Karin kuoltua ei ole enää haastajiakaan, Seppo ei enää pysty enkä ota haasteita keneltä tahansa vastaan. Itse asiassa Sepon ei tarvitsekaan haastaa, hänen ennätyksensä taitaa olla parempi eli 268, takavuosilta sekin...

***

(tällä kaverilla on jo pojat pesässä)

Menneitä muistellen LXIII

(tulivat kesäasukkaiksi yhtä aikaa miun kanssani)

11.6.1975: Tällä kertaa olinkin Perniössä, Germundsvidjassa, kesätöissä alkoholistihuoltolan päivystäjänä. Se oli enimmäkseen yötyötä, joten päivisin oli aikaa tutustua lähialueisiin. Työhön kuului asunto huoltolan alueelta ja olin tullut töihin polkupyörällä Salosta joten kulkuvälinekin oli käytössä.

Kymmenes päivä kesäkuuta kiertelin pariin kertaan Strömman kanavan suunnalla, toinen retki oli kauppakäynti, lähin sellainen oli noihin aikoihin kanavan länsipuolella, toisella kävin vielä edempänä Gammelbyvikenillä. Kuikka oli tullut lähijärveltä kalaan meren rantaan, muuten vedessä ui vain paikallinen silkkiuikku ja muutama telkkä. Tie Perniöstä Kemiöön oli hyväkuntoinen mutta mutkikas, autot ajoivat sitä kovaa ja sen takia tielle tuntui kuolevan paljon eläimiä. Tuollakin retkellä löysin yliajetut peipon, västäräkin, oravan, harmaasiepon ja parin tunnistamattomaksi menneen pikkulinnun ja lisäksi kahden kyyn raadot.

Yhdentenätoista päivänä tein kierroksen Matildedalin eteläpuolelle Jeturkastin pirunpellon peittämälle mäntykankaalle. Kangaskiuru sieltä löytyi, samoin kulorastaan lentopoikue. Käkiä kukkui kankaalla kaksikin, läheisessä kuusikossa touhusi kuusitiainen ja puukiipijä, kumpikin pesimäpuuhissa ja punatulkkukin hyräili hiljaista lauluaan.

Huoltolan alueella vietin sitten iltapuolen. Satakieli kähmi ilmeisen pesivänä ja varoittelikin äänekkäästi naistenrannassa. Rannassa ohi lensi meriharakoita kailottaen kovaäänisesti, lehtokurppa soidinteli auringonlaskun aikaan ja huoltolan kasvimaille tuli matoja etsimään pari pesivää punajalkavikloa rannasta. Auringonlaskun aikaan lähiniemen kärkeen kerääntyi iso varisporukka rääkymään ilmeisesti jonkun liikkeelle lähteneen pöllön ympärille.

Tuohon aikaan lintuharrastajat tekivät Suomen ensimmäistä lintuatlaskartoitusta. Siinä tutkittiin viiden vuoden aikana koko maan pesimälinnusto kymmenen kertaa kymmenen kilometrin ruutujen tarkkuudella. Miekin pääsin kesän mittaan tutkimaan kunnolla kaikki alueen ruudut, ja oleskeluni alusta asti keskityin etsimään merkkejä eri lajien pesinnästä. Tervapääskyt katselivat tuohon aikaan jo sopivia rakoja korkeiden huoltolarakennusten katonrajasta. Räystäspääskyistä ensimmäisellä parilla oli jo lähes valmis pesä ja työkonehallin katonraja kiinnosti haarapääskyjä kesämökin paikkana, västäräkin pesä oli samassa vajassa jo valmis ja käytössä ja varpusen pesiä oli useampiakin. Kesän ensimmäinen hemppojen lentopoikue kierteli pihan laitamilla. Yövuoron päivystyskierroksella surisi itäpuolella kehrääjä.

*** 

 (pesinnän merkki)

Menneitä muistellen LXII

8.6.1969: Retkeilin edelleen Halikonlahdella vakituisesti. Alkukesää kuormittivat edelleen samat kiireet kuin pari vuotta aiemminkin, vanhemmilla oli vuokramaita vieläkin vanhalla kotipaikalla. He lyhensivät niiden tuloilla asuntovelkaansa, joten vapaistani suuri osa kului juurikkaita harvennellen ja nyt sitten lisänä olivat nuo varhaisaamun lehdenjakolenkitkin.

Tuona aamuna lähdin pian lehtikierroksen jälkeen lahdelle, missä naapurikoulun biologian opettaja, maisteri Heikki J. Teiro jo tutkiskeli altaiden silkkiuikkukolonian tilannetta veneessänsä soudellen. Hänpä tuli pian rantaan naama leveästi hymyillen ja kertoi löytäneensä edellispäivänä kolmosaltaasta liejukanan pesän. Se oli aika yllättävää koska ainoa havainto lajista taisi olla toukokuun puolelta jolloin kerran olin altaan ruoikosta kuullut lajin ääntelyä.

Ensin käytimme aikaa sorsien pesien etsintään. Löytyikin yksi uusi heinäsorsan viisimunainen pesä, yksi seitsenmunainen lapasorsan pesä, niin ikään seitsenmunainen punasotkan pesä ja tietysti muutama nokikanan pesä joissa vielä haudottiin, osalla oli jo poikaset vedessä kuten heinäsorsienkin enemmistöllä. Heikki oli tietysti ehtinyt jo kartoittaa silkkiuikkujen pesätilanteet, hänellä kun oli mielessä peräti lisensiaattityön teko tuosta aiheesta. Kun muut kiireet oli ensin hoideltu alta pois lähdimme katsomaan liejukanan pesää. Se oli altaan Halikonjoen puoleisessa reunassa, runsaat kaksikymmentä metriä silloisesta polttokaatopaikan kärjestä ruoikkoon ja seitsemisen metriä avoveden reunasta. Se oli osmankäämin kuivista lehdistä rakennettu korimainen luomus parikymmentä senttiä vedenpinnan yläpuolella. Sen sisällä näimme yhden munan ja kolme juuri kuoriutunutta poikasta. Emot kuuluivat varoittelevan lähellä ruoikon kätkössä. Poikaset livistivät heti ruovikkoon mutta saimme ne kiinni ja palautimme pesään.

Ilmoitimme pesästä myös Muurlaan Karhumäen Jussille, joka kävikin seuraavana päivänä yrittämässä poikasia renkaisiin, mutta ei enää onnistunut saamaan niitä kiinni vaikka niistä jonkun onnistuikin löytämään.

Kun heinäkuun puolivälistä alkaen pystyin taas käymään lahdella tiiviimmin, huomasin että pesintä oli ollut onnistunut, pitkin loppukesää ja syksyä altaassa lumpeikon seassa näkyi sekä aikuisia että nuoria liejukanoja lokakuun alkuun asti.

Pesintä ei välttämättä ollut ensimmäinen Halikonlahdella, koska jo vuoden 1967 elokuussa olin havainnut kakkosaltaalla nuoren yksilön. Tuon jälkeen pesintöjä on tainnut olla enemmän tai vähemmän säännöllisesti, ainoa ongelma on ollut se että altaista happikato on tappanut lumpeikon, ruoikon ja osmankäämikön juuret ja kasvillisuuden. Sopivaa kasvustoa on oikeastaan vain lähes kuivapohjaisilla altaan osilla. Toki laji on hyvä löytämään kaikki mahdolliset ja mahdottomat pikkulätäköt jotka sille sopivat, nyt sellaisia löytyy Halikonlahdella umpeenkasvaneista saostuskaivojen tyhjennysaltaista ja vähän aiemmin läheisen nyt jo lakkautetun sokeritehtaan jätevesilammikoista.

***

(tämä pesä oli avoimemmalla paikalla, kuvauskin onnistui)

Menneitä muistellen LXI

7.6.1967: Koulu oli loppunut ja kesätyöt alkaneet. Vielä oli maata vuokrattuna vanhalta kotipaikalta ja sinne kulki tie aina iltapäivisin sokerijuurikkaita harventamaan. Syntymäpäivä oli vielä edessä ja sen jälkeen oli tarkoitus alkaa aamulehtien jakotyöt, alle kuusitoistavuotiasta ne eivät saaneet palkata yöaikaan tehtävään työhön.

Ennen harvennussessiota ehti aamupuolella käymään myös Halikonlahdella, tai Vuohensaarentiellä ja vedenpuhdistusaltailla kuten siihen aikaan havaintokirjaan tuon retken merkitsin. Seitsemännen päivän aamu oli kesäisen kaunis, lämpöä parikymmentä astetta, tuuli kaakosta ja taivas puoliksi pilvetön. Illalla kuitenkin jo satoi reippaasti, siitä maanviljelijät tykkäävät mutta taisin tuntea itseni enemmän lomalla olevaksi koululaiseksi...

Teimme kierroksen yhdessä veli Arton kanssa. Vuohensaaren tieltä lähdimme altaiden viereistä tietä pitkin Halikonjoen puolelle ja kun olimme saapumassa uloimman, siis kolmosaltaan, luoteisnurkkaan, niityllä, jonka paikalla nyt seisoo lahden uudempi lintutorni, huomasin oudon linnun. Kahlaaja se oli, isompi paljon töyhtöhyyppiä mutta kuovia selvästi pienempi. Suora nokka oli pitkä, pää ja ruumiin etuosa kauniin kuparinpunaiset. Lintu lähti lentoon huomatessaan meidät ja siivillä näkyi leveä valkea juova, sen pyrstö oli myös valkea, mustakärkinen. Sen verran olin lintukirjoja lukenut että tunnistin sen heti mustapyrstökuiriksi. Elämänpinna se oli, ties monesko jo tuona ensimmäisenä Salon keväänäni.

Lintu ei lentänyt tiehensä vaan laskeutui pian takaisin niitylle. Siihen se jäi siksi aikaa kun kiersimme altaat ja vielä se näkyi samoilla sijoillaan seuraavanakin päivänä. Lintuja oli muutenkin lahdella runsaasti noihin aikoihin. Päivän lajimääräksi olen kirjannut 56, mikä tuntuu mielestäni hyvältä tuon ajan retkiin verrattuna.

Suokukkoja lahdella oli tuona päivänä kaksi naarasta, toinen niistä siipirikko. Siipirikkoisia lintuja oli noina päivinä enemmänkin, edellisenä päivänä olin löytänyt siipensä katkaisseen suokukkokoiraan. Isä puolestaan oli löytänyt matkalla pelloille siipirikkoisen ampuhaukkanaaraan pari päivää aiemmin. Se oli nyt meillä kotona hoidossa ja pysyikin elättinämme tuon vuoden lopulle asti. Se tottui hyvin meihin, ainoa hankala aika oli syksyn muuttokausi, jolloin sen teki mieli yrittää koko ajan lähteä etelään vaikka sen siipi ei koskaan enää kantanut, parikin kertaa sen sai käydä hakemassa pihalta takaisin kun se oli hypännyt alas avoimesta ikkunasta ja alhaalla tietysti hengaili joku kulkukissa sitä kyttäämässä. Siipi oli ehtinyt luutua jo väärään asentoon eikä se enää auennut juuri lainkaan. Jonkun tulehduksen uhrina haukka lopulta meillä kuoli.

Tuon haukan määrittäminen ei ollut noviisille mitenkään helppoa. Ensiksi kuvittelin sitä tuulihaukaksi, poikaseksi, mutta kun sitä katsoin päivästä toiseen tarkemmin, aloin huomata ettei mikään siinä oikeastaan tuulihaukkaan sopinut. Ei käynyt ensiksi mielessäni ettei tuulihaukan nuorukaisia vielä kesäkuun alussa maastossa ole vaikka aikuisia päivittäin näkikin. Ehkä määrityksen esteenä oli myös se ajatus ettei ampuhaukkaa voi kesäisin noin etelässä olla. Mukava lintu se oli, istui mielellään olkapäälläni ja oppi syömään nopeasti lihaa mitä päivittäin kaupasta pikku palan sille hommasin.

*** 

 (tämä on vain tuulihaukka)

Kesän alkua veden ääreltä

Isokoskeloemo poikasineen Vuosaaressa...

Heinäsorsilla on ollut poikueita jo pitkään

Emo vahtii, sekä vaaroja että ruokkijoita

poikanen treenailee jo siipiä...

Merihanhikin pesii jo Helsingissä.

Valkkarin poikasia näkee jo joka paikassa.

takatukka jäänyt kampaamatta...

Mitäs siellä takana mörköillään...

Kesän alkua puistometsässä

Siinähän taitaa olla kolo.

Ja näyttää olevan käytössäkin.

Jätehuolto pelaa.

Toisella näkyy olevan rengas.

eikä sille enää kelpaakaan paskakuskin hommat.

Vuoron perään tuodaan ruokaa

hyvä ettei ovella törmätä.

Parempi varmistaa ensin että väylä on vapaa

ja sitten ponkaistaan.