Menneitä muistellen LXII

8.6.1969: Retkeilin edelleen Halikonlahdella vakituisesti. Alkukesää kuormittivat edelleen samat kiireet kuin pari vuotta aiemminkin, vanhemmilla oli vuokramaita vieläkin vanhalla kotipaikalla. He lyhensivät niiden tuloilla asuntovelkaansa, joten vapaistani suuri osa kului juurikkaita harvennellen ja nyt sitten lisänä olivat nuo varhaisaamun lehdenjakolenkitkin.

Tuona aamuna lähdin pian lehtikierroksen jälkeen lahdelle, missä naapurikoulun biologian opettaja, maisteri Heikki J. Teiro jo tutkiskeli altaiden silkkiuikkukolonian tilannetta veneessänsä soudellen. Hänpä tuli pian rantaan naama leveästi hymyillen ja kertoi löytäneensä edellispäivänä kolmosaltaasta liejukanan pesän. Se oli aika yllättävää koska ainoa havainto lajista taisi olla toukokuun puolelta jolloin kerran olin altaan ruoikosta kuullut lajin ääntelyä.

Ensin käytimme aikaa sorsien pesien etsintään. Löytyikin yksi uusi heinäsorsan viisimunainen pesä, yksi seitsenmunainen lapasorsan pesä, niin ikään seitsenmunainen punasotkan pesä ja tietysti muutama nokikanan pesä joissa vielä haudottiin, osalla oli jo poikaset vedessä kuten heinäsorsienkin enemmistöllä. Heikki oli tietysti ehtinyt jo kartoittaa silkkiuikkujen pesätilanteet, hänellä kun oli mielessä peräti lisensiaattityön teko tuosta aiheesta. Kun muut kiireet oli ensin hoideltu alta pois lähdimme katsomaan liejukanan pesää. Se oli altaan Halikonjoen puoleisessa reunassa, runsaat kaksikymmentä metriä silloisesta polttokaatopaikan kärjestä ruoikkoon ja seitsemisen metriä avoveden reunasta. Se oli osmankäämin kuivista lehdistä rakennettu korimainen luomus parikymmentä senttiä vedenpinnan yläpuolella. Sen sisällä näimme yhden munan ja kolme juuri kuoriutunutta poikasta. Emot kuuluivat varoittelevan lähellä ruoikon kätkössä. Poikaset livistivät heti ruovikkoon mutta saimme ne kiinni ja palautimme pesään.

Ilmoitimme pesästä myös Muurlaan Karhumäen Jussille, joka kävikin seuraavana päivänä yrittämässä poikasia renkaisiin, mutta ei enää onnistunut saamaan niitä kiinni vaikka niistä jonkun onnistuikin löytämään.

Kun heinäkuun puolivälistä alkaen pystyin taas käymään lahdella tiiviimmin, huomasin että pesintä oli ollut onnistunut, pitkin loppukesää ja syksyä altaassa lumpeikon seassa näkyi sekä aikuisia että nuoria liejukanoja lokakuun alkuun asti.

Pesintä ei välttämättä ollut ensimmäinen Halikonlahdella, koska jo vuoden 1967 elokuussa olin havainnut kakkosaltaalla nuoren yksilön. Tuon jälkeen pesintöjä on tainnut olla enemmän tai vähemmän säännöllisesti, ainoa ongelma on ollut se että altaista happikato on tappanut lumpeikon, ruoikon ja osmankäämikön juuret ja kasvillisuuden. Sopivaa kasvustoa on oikeastaan vain lähes kuivapohjaisilla altaan osilla. Toki laji on hyvä löytämään kaikki mahdolliset ja mahdottomat pikkulätäköt jotka sille sopivat, nyt sellaisia löytyy Halikonlahdella umpeenkasvaneista saostuskaivojen tyhjennysaltaista ja vähän aiemmin läheisen nyt jo lakkautetun sokeritehtaan jätevesilammikoista.

***

(tämä pesä oli avoimemmalla paikalla, kuvauskin onnistui)