Menneitä muistellen LXI

7.6.1967: Koulu oli loppunut ja kesätyöt alkaneet. Vielä oli maata vuokrattuna vanhalta kotipaikalta ja sinne kulki tie aina iltapäivisin sokerijuurikkaita harventamaan. Syntymäpäivä oli vielä edessä ja sen jälkeen oli tarkoitus alkaa aamulehtien jakotyöt, alle kuusitoistavuotiasta ne eivät saaneet palkata yöaikaan tehtävään työhön.

Ennen harvennussessiota ehti aamupuolella käymään myös Halikonlahdella, tai Vuohensaarentiellä ja vedenpuhdistusaltailla kuten siihen aikaan havaintokirjaan tuon retken merkitsin. Seitsemännen päivän aamu oli kesäisen kaunis, lämpöä parikymmentä astetta, tuuli kaakosta ja taivas puoliksi pilvetön. Illalla kuitenkin jo satoi reippaasti, siitä maanviljelijät tykkäävät mutta taisin tuntea itseni enemmän lomalla olevaksi koululaiseksi...

Teimme kierroksen yhdessä veli Arton kanssa. Vuohensaaren tieltä lähdimme altaiden viereistä tietä pitkin Halikonjoen puolelle ja kun olimme saapumassa uloimman, siis kolmosaltaan, luoteisnurkkaan, niityllä, jonka paikalla nyt seisoo lahden uudempi lintutorni, huomasin oudon linnun. Kahlaaja se oli, isompi paljon töyhtöhyyppiä mutta kuovia selvästi pienempi. Suora nokka oli pitkä, pää ja ruumiin etuosa kauniin kuparinpunaiset. Lintu lähti lentoon huomatessaan meidät ja siivillä näkyi leveä valkea juova, sen pyrstö oli myös valkea, mustakärkinen. Sen verran olin lintukirjoja lukenut että tunnistin sen heti mustapyrstökuiriksi. Elämänpinna se oli, ties monesko jo tuona ensimmäisenä Salon keväänäni.

Lintu ei lentänyt tiehensä vaan laskeutui pian takaisin niitylle. Siihen se jäi siksi aikaa kun kiersimme altaat ja vielä se näkyi samoilla sijoillaan seuraavanakin päivänä. Lintuja oli muutenkin lahdella runsaasti noihin aikoihin. Päivän lajimääräksi olen kirjannut 56, mikä tuntuu mielestäni hyvältä tuon ajan retkiin verrattuna.

Suokukkoja lahdella oli tuona päivänä kaksi naarasta, toinen niistä siipirikko. Siipirikkoisia lintuja oli noina päivinä enemmänkin, edellisenä päivänä olin löytänyt siipensä katkaisseen suokukkokoiraan. Isä puolestaan oli löytänyt matkalla pelloille siipirikkoisen ampuhaukkanaaraan pari päivää aiemmin. Se oli nyt meillä kotona hoidossa ja pysyikin elättinämme tuon vuoden lopulle asti. Se tottui hyvin meihin, ainoa hankala aika oli syksyn muuttokausi, jolloin sen teki mieli yrittää koko ajan lähteä etelään vaikka sen siipi ei koskaan enää kantanut, parikin kertaa sen sai käydä hakemassa pihalta takaisin kun se oli hypännyt alas avoimesta ikkunasta ja alhaalla tietysti hengaili joku kulkukissa sitä kyttäämässä. Siipi oli ehtinyt luutua jo väärään asentoon eikä se enää auennut juuri lainkaan. Jonkun tulehduksen uhrina haukka lopulta meillä kuoli.

Tuon haukan määrittäminen ei ollut noviisille mitenkään helppoa. Ensiksi kuvittelin sitä tuulihaukaksi, poikaseksi, mutta kun sitä katsoin päivästä toiseen tarkemmin, aloin huomata ettei mikään siinä oikeastaan tuulihaukkaan sopinut. Ei käynyt ensiksi mielessäni ettei tuulihaukan nuorukaisia vielä kesäkuun alussa maastossa ole vaikka aikuisia päivittäin näkikin. Ehkä määrityksen esteenä oli myös se ajatus ettei ampuhaukkaa voi kesäisin noin etelässä olla. Mukava lintu se oli, istui mielellään olkapäälläni ja oppi syömään nopeasti lihaa mitä päivittäin kaupasta pikku palan sille hommasin.

*** 

 (tämä on vain tuulihaukka)