Voi hyvää päivänpinnaa

Turkulaisten lintulehdessä on ollut päiväpinnojen keruusta juttu, ja se on poikinut saman yhdistyksen Ukuliverkkoonkin muutaman kommentin, jotka minä yhdistyksen ulkopuolisena sitten huomasin. Bongauskin on kohdaltani ohielettyä, mutta pitäähän tuota aina kommentoida.

Vaikka olen tässä jo runsaan parin vuoden ajan ehtinyt tekemään päivittäin linturetken – minimikriteereinä vähintään tunti ulkona ja vähintään kymmenen lajia nähtynä – ei päiväpinnojen bongaus ole alkanut kiinnostaa. Se olisi haasteena liian helppo, joka päivälle riittäisi runsaasti uusia pinnoja vaikka rajoittuisi vain tähän kotimaahansa. Todellinen suorituskyvyn katto nousisi jonnekin 80000-100000 pinnan tuntumaan ja kaikki tulokset tuon alle heijastaisivat vain eroja varallisuudessa, ajankäytön mahdollisuuksissa ja tietysti kirjanpidon tarkkuudessa. Jotta harrastus olisi kunnolla sitä mitä se on, ehdotankin että päivänpinnojen laskenta olisi globaalia, listataan kaikki mitä maapallolla nähdään kalenteripäivittäin. Kalliiksi voi tulla tuolla listalla ykkösenä pysyttely, mutta köyhät ne rahanpuutteesta silloinkin vain vinkuvat.

Toinen asia mikä pidättelee listaamasta ja kilpailemasta listoillaan näkyy keskustelussa. Jo alustaja latelee lukuisia omia ehtojaan laskettaville pinnoille. Pitäisi käyttää vähintään toinen samanmittainen aika havaintojensa kirjaamiseen Tiiraan tai vastaavaan havaintokantaan, ja tietysti täydellisinä päivälistoina. Minullakin on jo yli 50 vuotta noita retkilistauksia kaapillisessa vihkoja, karkeasti viitisen kappaletta täyttyy vuosittain. Pelkissä retkivihoissa on siis suuruusluokkaa 50000 sivua, lisänä kymmenkunta käsinkirjoitettua isompaa kirjaa ja lukuisia mappeja. Olen joskus noista valtaosan läpikäynyt kerätessäni havaintoja Varsinais-Suomen Linnut -kirjaan. Nyt pitäisi sitten kaikki uudestaan paukutella Tiiraan tai paremminkin bongarien ylläpitämään Pinnariin tai tietysti vielä molempiin, toista kun lukevat listaajat ja toista ns tutkijat. Ja kiitokseksi saa vain moitteita. Bongarit yrittävät mitätöidä toistensa havaintoja sen minkä ehtivät ja tutkijat yrittävät saivarrella ulos vielä loputtomiin heitä kiinnostavia detaljeja, vaikkapa nyt jotakin laskentareitin karttaa, muita näkijöitä tai tarkkaa paikkaa kun heidän pitää nyt saada mahdollisimman paljon hyviä havaintoja niille alueille mitä milloinkin halutaan esitellä korvaamattomina suojelukohteina.

Sitten haluttaisiin keskittyä ns spondepinnoihin, vaikka bongariyhteisössä on yhtä monta käsitystä spontaanista havainnosta kuin on näitä spondepinnojen kerääjiä. Se olisi loputtomien riitojen lähde.

En tykkää tuosta että kuka tahansa kuvittelee olevansa niin mahtava että voi noin vain määräillä omasta vapaasta tahdostaan linnuista iloa elämäänsä etsiville kaiken maailman kyykytystä. Tutkijoille väittäisin ettei Tiiran päiväretkilistoista voi jatkossakaan tehdä mitään johtopäätöksiä tavallisten lintujen kantojen muutoksista. Retkeily on niin kanavoitunutta ja keskittynyttä että samat linnut näkyvät listasta toiseen valtaosan jäädessä edelleen ilman yhtäkään merkintää. Hyvin harvat tuolla retkillä laskevat jokaisen näkemänsä linnun, paljon tavallisempaa on heitellä tietokantaan arvioita jotka tulevat aivan hatusta.

Bongauksen vaikutus omaan muistiinpanoaktiivisuuteeni oli hyvin selvä ja huolestuttava. Kävin tuolloin retkillä kuten ennenkin, mutta vihkoihin tallentui oikeastaan vain noita uusia pinnahavaintoja. Syykin oli selvä, miksi vaivautua kun tasan samat tirpat kirjattiin puoleentoistasataan muuhunkin vihkoon. Täydellisiä listoja olen tehnyt silloin kun olen kulkenut selviä vakioreittejä jotka minulla on ollut tarkoitus ja toteutunut tapa laskea uudestaankin, bongarivuosina tuollaista ei juuri ehtinyt tekemään. Samaa olen tehnyt lintuasema- ja saariretkillä ja Tiiraan olen noita listoja kirjannut jos joku on niitä erityisen onnistuneesti minulta pyytänyt. Kirjaamisen olen myös lopettanut kun joku on erityisen epäonnistuneesti kirjauksiani kommentoinut.

Mielestäni mikään ei nytkään minua estä retkeilemästä päivittäin lintuja katsomassa. Harrastuksen typistämisen päiväpinnojen listaamiseksi voin tehdä silloin kun olen saattohoitopotilas. Retkeilyni ykköstavoite on henkisen ja fyysisen kunnon ylläpitäminen, listojen rakentelun aika on sitten kun kumpikin noista on jo pettänyt. Eräs intohimoinen päiväpinnabongari kyllä varoitteli että mitäs sitten kun huomaat ettei jollakin päivällä olekaan sitä varpusta merkattuna. Siihen totean, että kun tärkein tavoite on herätä kuolinvuoteellaan uuteen päivään, ei jonkun varpusen puuttuminen jostakin ruksilistasta enää jaksa hirveästi kuohuttaa, se kun varmasti johtuu silloin vain kirjanpitovirheestä. Siihen kuohutukseen kun voi vaikka kuolla...

Marraskuisia muisteluja

Enpä malttanut jättää tuota vihkoa rauhaan vaan jatkan muisteluitani. Olin siis retkellä 18.-27.11.1977, tullessani asemalle saapui pariksi päiväksi myös kaksikko T.Niiniö ja R.Penttinen ja kylälle muuhun majoitukseen lisäksi kolmikko K.Weppling, T.Lindroos ja B.Blomqvist, jotka ykskantaan luokittelin merisirrien tai peräti olemattomien tunturipöllöjen perässä oleviksi bongareiksi.

Tuohon aikaan kuvasin innokkaasti maisemia, aiempina talvina olin jo yritellyt lintuja ja tiesin että Jurmo on siihen puuhaan turhan haastava, pitäisi olla sitkeyttä ja piilokojuja ja tähän pimeään aikaan tietysti valovoimainen pitkä putki, sellaista minulla ei ole vieläkään. Maisemia varten mukanani oli todellinen klassikko, salolaiselta Kuva-Pena Järviseltä lainaamani kaksisilmäinen rullafilmi-Rolleiflex ja tietysti myös oma kinokoon peruskalustoni. Edelliseen olin varannut värinegafilmiä, jälkimmäiseen diaa ja mustavalkoista, sen ajan tapaan itse kasetoimaani. Noihin aikoihin Jurmon kylää reunustava istutusmännikkö oli vasta nelikymmenvuotias ja enimmäkseen vain jokusen metrin korkuinen. Muu saari oli hyvin avoin, katajikkoa oli vain paikoitellen ja vapaana kiertelevät lampaat söivät kaikki nummella kasvavat puuntaimet. Noihin aikoihin saarella ei ollut tehty vielä edes isojakoa, joten aidoilla oli suojattu vain ne alueet joihin karjan ei haluttu pääsevän, kyläniitty ja vähäiset kasvimaat.

Enimmän aikaa sain olla asemalla itsekseni, muiden lähdettyä sunnuntaina sain uutta seuraa vasta seuraavana perjantai-iltana jolloin asemalle tuli Vänskän Veijo seuranaan Peltolan Veijo ja Walldenin Rita, kaikki tuttuja opiskeluajaltani ja monelta aiemmalta Jurmon retkeltäni. Vänskä toi saareen rakettiverkkoviritelmän jolla oli tarkoitus myöhemmin yrittää pyydystää merisirrejä rengastettaviksi. Neljästään uusi asema tuntui aika ahtaalta, tavarat veivät lattiatilaa niin ettei kävelyväyliä juuri jäljelle jäänyt. Muuten asema oli kuitenkin valtava parannus aiempaan, lämpöä riitti ja kaasulampun valokin oli melkoinen parannus aiempaan Aladdinin öljylamppuun verrattuna. Toki vanha lamppukin oli pöydällä jos kaasu loppuisi tai muuten sitä haluaisi käyttää. Kolhuille arkana siihen ei kuitenkaan juuri turvauduttu.

Keskiviikkona 23.11. kirjoitin: Huomenna alkaa paikkailu. Tuuli on lännessä, heikkoa. Taivas lupaa värille hyvää. Iltapäivällä kulemma sataa, täytyy siis vaihtaa varalaitteille.

Torstaina 24.11. kirjoitin tuosta säästä: Joskus nuo saatanan säätieteilijät osaavat olla niin perkeleen oikeassa huomista keliä ennustaessaan. Kaatosateeksi siis meni.

Perjantaina 25.11. kirjoitin aamusella ennen uloslähtöä: Eipä tule aamuruskoa vaan tuleepa silti kelpo retkipäivä. Varikset ovat jo tainneet karata.

Lauantaina 26.11. tyydyin valittelemaan että kirjallinen inspiraationi tukahdutettiin uuden väen vallatessa koko kämpän ja kun rakettiverkon räjähteitä piti vatvoa aseman pöydällä koko pitkän illan.

Sunnuntaiaamu meni sitten asemaa siivotessa ja aamukymmeneen mennessä jouduimme siirtymään jo satamaan odottamaan sitä, uskaltaisiko yhteysalus tulla tällä kovalla puhurilla laituriin asti.

Lintuverkon rehupaalisota

Näin syksyisin Lintuverkon postituslista on täynnä jokavuotisia metsästyssotia. Viimeisin taisi alkaa siitä kun Parikkalan puolessa oli myönnetty poikkeuslupia lokkien ja varislintujen ampumiselle, koska niiden väitettiin rikkovan karjanrehun säilytykseen tehtyjä rehupaaleja, ns farmarin munia, joiden rivit ovat korvanneet maisemassa entisaikojen heinäladot. Yleensä olen heittänyt lukematta roskiin kaikki metsästyssodat, se vähäinenkin järki on kadonnut noista viesteistä jo vuosia sitten. Nyt kuitenkin innostuin seuraamaan, päästäänkö tässä asiassa mihinkään järkevään mielipiteiden vaihtoon. Tyypillisesti nytkin kaupunkilaiset kielsivät koko ongelman ja syyttivät maalaisia vain halusta päästä ampumaan kaikki linnut.Muutenkin tuntuu siltä että joidenkin kaupunkilaisten maailmankuvassa on vielä heinälatoja kuten pohjalaisissa maisematauluissa tai vanhoissa suomalaisissa elokuvissa. Heinälatoromantiikka on kuitenkin kuollut, rakastelevia pareja ei juurikaan näe paalien päällä ukkospilvien alla.

Lupia on haettu ja myönnetty lokkien, varisten ja harakoiden ampumiseen vaikka lähes ainoa paaleja puhkova lintu on naakka. Niiden satapäiset parvet pyörivät usein ainakin kymenlaaksolaisten paalirivistöjen tuntumassa, ja hyvin usein linnut nokkivat muoviin reikiä. Usein kiinnostuksen herättää paalin muovikuoresta pilkistävä yksittäinen heinänkorsi tai siementähkä, jota utelias naakka lähtee sitten nokallaan esiin kaivamaan. Reikiä ilmaantuu helposti , ja kun reikä on muoviin tullut, sisältö homehtuu nopeasti kokonaan eikä kelpaa enää rehuksi ainakaan hevosille. Edes reikien teippaaminen ei hevosrehupaalille enää auta, lehmien maha on sen verran tehokas biotehdas että siellä prosessoituu vielä hieman homeinenkin heinä.

Kymmenien, joskus yli sadankin metrin mittaisen paalijonon suojaaminen esimerkiksi päälle vedetyllä rakennusmuovilla on hyvin hankalaa, mutta joskus sitäkin näkee tehdyn. Samoin jotkut muovittavat paalit yhdeksi kymmenien metrien pituiseksi putkeksi. Toisinaan näkee paalirivin päälle ripustetun kuolleen variksen tai vastaavan köydessä heilumassa, joskus taas paalien päälle on roiskutettu tervan tai pien tapaista ainetta. Noiden torjuntamuotojen sanotaan tehoavan. Varislinnut ovat hyvin varovaisia joten yhden kumppanin kuolema saattaa pitää toiset poissa raadon läheltä, ja ainakin korpit sekä varikset ovat hyvin epäluuloisia kaikkea tuntematonta kohtaan joten oudonnäköiset pikikiehkurat saattavat saada naakatkin varovaisiksi ja vaihtamaan paikkaa.

Lokkien, varisten ja harakoiden ampuminen ei taida ongelmaan mitenkään auttaa. Jonkun naakan pamauttaminen paalirivin päälle roikkumaan voi joskus auttaa, mutta tehokkainta toistaiseksi tuntuisi olevan tuo pien roiskuttaminen paalien päälle. Se ei ole kohtuutonta edes työmäärältään.

(tämä kaveri iskee juuri silmää, katselee kuvaajaa vilkkuluomen läpi)

Päiväkirjaa 4 xii

Ennen riitti yksi kokki tekemään yhden sopan, nyt tarvitaan kymmenen suunnittelijaa yhtä työtöntä tekijää kohti.

Tekevä virkamies ei ylene koska hän tekee joskus virheenkin. Osaava virkamies ylenee koska hän osaa olla tekemättä mitään.

Palkannauttijoita löytyy yritysten ylemmästä keskijohdosta ylöspäin, palkkaorjia ovat heidän alaisensa.

Vuorineuvos osaa neuvoa gurun vuoren huipulle.

Teemme tiimityötä: tämä tekee, tuo puhuu, minä ajattelen, ennemmin tai myöhemmin.

Talous seisoo vakaasti kuin merirosvo puujalallaan, näkymätön käsi ohjaa kuin kapteenin koukku.

Lainsäätäjän hitaus ratkaisee nimitetäänkö jotakin satunnaista rikasta liikeneroksi tai roistoksi.

Ihmistä ei tarvitse omistaa jos saa orjansa uskomaan että orjuus on hänen vapaa valintansa.

Ennen periferia oli siirtomaa, raaka-aineiden lähde. Nyt periferia ei tuota muuta kuin ongelmia.

Reilu kauppa ei tunne kiitollisuudenvelkaa.

Tietoisuus henkisestä katteettomuudestamme ei huoleta edes pankkiireja.

Halveksi rahaa mutta älä niitä jotka eivät elä tavallasi.

Jos pelkäät valuutan heilahteluja arvojen ja korkojen merillä, anna sen sukeltaa, pinnan alla ei aallokko vaivaa.

Valtaosan ajastaan ihmiskunta on tullut toimeen mainiosti ilman rahaa. Vasta kun sitä on tullut vähän lähes kaikille, muutokset sen määrissä ja haltijoissa ovat alkaneet keikuttaa jokaisen elämää.

Kunnon hiirellä on aina juustoa eikä koskaan kissaa.

Päiväkirjaa 4 xi

Avioliitto on solmittava vain silloin kun kauppa kannattaa.

Syöjätär syö ensin uhrinsa sydämen.

Sydän ei toimi jos se ei päästä mitään sisään eikä mitään ulos.

Minulla on aivot järjen kotina ja sydän verta pumppaamassa.

Sammakoita suutelemalla voi neito löytää prinssin mutta välittääkö tuo sellaisesta joka on suudellut huulensa rakoille?

Luonto vetää tikanpojan nokasta. 

 

Monet kuvittelevat olleensa ihmisiä ennen kuin ovat erikoistuneet miehiksi tai naisiksi kun todellisuudessa heidän tulisi laajentaa maailmansa yli kaksinkertaisiksi ihmisiksi kelvatakseen.

Miesten ja naisten puheissa on sama ero kuin heidän pieruissaan. Naisten pierut eivät ole äänekkäitä mutta haisevat pahemmilta.

Iästä ei tule koskaan naisen ystävää.

Naisen menneisyys alkaa neitsyyden menettämisestä.

Mies tai nainen, puolet ihmisestä.

Nainen on kuin aamurusko, pilaa päivän.

Jos homoseksuaalisuus ei ole tauti ja on siksi parantumaton, miksi heteroseksuaalisuutta pidetään homofobiana, siis tautina ja parannettavissa olevana?

Sukupuolielämässä mikään ei ole normaalia kun kaikki on normaalia.

Lapsia syntyy samoin kuin ruumiitakin, ase laukeaa väärissä käsissä.

Ehkäisy on tehnyt vastuusta ihmisen hartioille sopivan.

Päiväkirjaa 9 xl

Demokratiassa riittää että nostaa yhden käden ylös.

Työväenpuolueista on tullut eläkeläisten puolueita.

Demarit, ennen nuoria kotkia, sitten pullasorsia, nyt broilereita.

Suomessa ei kuunnella, siksi on pakko jakaa puheenvuoroja.

Politiikan majakoilla on aina perävaunu kaverina.

Laumasieluilla hyvä paimen.

Sateenkaarihallituksen aika, jatkuvaa rajuilmaa.

Tietäjien aika on mennyt, nyt pärjätään räväköillä mielipiteillä.

Nettiaikana uutiset ovat lyhentyneet, rivien väliin on tullut paljon uutta luettavaa.

Nukkuvien puolueen edustajat äänestävät ”poissa”.

Ennen politiikan pikkutekijät myötäilivät isojen mielipiteitä, nyt mielipiteet ovat sitä jyrkempiä mitä vähäisempi niiden esittäjä on.

Ei ihme että äänestäjät nukkuvat kun valittavina on puolueita äärivanhoillisista äärioikealle.

Aatteen mies yrittää kääntää maapallon suuntaa vivusta vääntämällä.