Kun kerran tuonne etelään piti lähteä, tietysti oli mielessä nähdä jotakin mitä täällä ei ole vielä nähnyt. Runsaat parikymmentä lajia miulle uusia tulikin, joistakin olen tänne jo kuvan ehtinyt laittaa, tässä lisää sellaisia joiden kuvat näyttävät tunnistettavilta.
Lehmähaikaralle kävi vanhanaikaisesti, ehdin ottaa siitä kuvan ennen kuin sen tunnistin.
Onhan se nyt kuitenkin itsensä näköinen kun malttaa katsoa.
Keltanokkaliitäjät tunsin liitäjiksi heti kun ne kiikariin sain. Lajin sitten varmistin kuvista jotka eivät kyllä tämän kummempia olleet.
Heinäkertun ääntä kuulin paljon kunnes älysin mikä ja missä se laulaa.
kuvaaminen oli sitten varsin hankalaa kun tuommoinen hyttysen kokoinen sähläsi taivaalla tai yleensä maassa ollessaan kasvuston seassa.
Harakkakäen tunnistaminen ei tuottanut vaikeuksia edes ilman kiikaria.
Taiturikultarinta oli suosiollinen kuvattava, taitaa olla miulla siitä enemmän hyviä kuvia kuin kotimaisesta serkustaan.
Sinirastas näkyi toisinaan laululennossaan,
yleensä kallion laella. Seija onnistui näkemään sen alle kymmenen metrin päästä, mie sain tyytyä näihin kaukaa kallioilta otettuihin.
Valkopääsorsat olivat odotuslistalla eivätkä pettäneet.
Tarkkailukojuista niiden kuvaaminen oli helppoa.
Kalliovarpunen piti määrittää jälkikäteen kuvista kun ei tullut edes mieleen odottaa sitä nähtäväksi.
Orfeuskerttu oli kova kähmy ja mainettaan paljon surkeampi laulaja mutta määritin sen oikein jo ennen kuvausta.
Arka se ei ollut, vain yksi näitä hyviä piilottelijoita. Muut vastaavat jäivät kuvaamatta.
Samettipääkerttu oli kertuista helpoin kuvattava, se viihtyi hyvin esillä
ja lauloikin ihan siedettävästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.