Vihkoon vietyä LVII

( pihalintu Roihuvuoressa neljä vuosikymmentä sitten )

11.11.1976: Tasan neljä vuosikymmentä sitten oli parhaillaan menossa pitkään aikaan voimakkain taviokuurnien vaellus tänne etelään. Edeltävänä viikonloppuna olimme vakioporukkamme kanssa vielä veneellä käymässä Jurmossa, ja tuolla matkalla näitä punaisia lintuja oli eksynyt parvittain jopa sinne asti. Tavallisesti ne eivät lähde merelle vaan kääntyvät sen äärellä takaisin mantereelle.

Tuona vuonna miulla ei siis ollut lomia ollenkaan, joten seuraava viikko kului työssä. Silloinen asuinpaikkani oli Helsingin itäisessä Roihuvuoren lähiössä, ja siellä kasvoi runsaasti pihlajia. Rastaita ja tilhiä oli niissä ollut pitkin syksyä ja nyt marjoja söivät taviokuurnat. Niitä näin joka päivä kun valoisaan aikaan paikalla pystyin olemaan, ja monena päivänä marraskuisesta pimeydestä huolimatta yrittelin niistä jopa kuvia ottaa.

Ensimmäisen linnun, tosi punaisen koiraan, olin huomannut pihapihlajassa jo 2.XI. Seuraavana aamuna hämärissä bussia töihin odotellessa viidessä minuutissa kuului yli lentävän jo neljä parvea. Viidentenä päivänä lähtiessäni Saloon iltaneljältä samaisella pysäkillä yli muutti viidessä minuutissa taas viisi parvea, yhteensä n.50 yksilöä. Ilmeisesti vaelluksen huippu osui tuohon aikaan kun olimme Jurmon retkellä. Palattuani 10.XI ylimuuttajia ei ollut mutta 30 paikallista pihapihlajissa. Seuraavina päivinä paikallisten määrä putosi hiljalleen kymmenkuntaan yksilöön ja puolenkuun jälkeen linnut hävisivät muutamia yksittäisiä lukuun ottamatta. Vasta joulunpyhien aikaan tuli seuraava marjalinturynnäkkö ja paikallisten taviokuurnien määrä nousi taas hetkeksi kymmeniin päivässä kunnes vuodenvaihteen jälkeen marjat oli syöty ja linnut hävisivät.

( lisää senaikaista kuvanlaatua )

Kuvat olivat tietysti sellaisia kuin siihen aikaan tuli. Kohteet olivat kesyjä joten lähelle pääsi, mutta linssin valovoima heikko ja valotusajat liian pitkiä käsivaraotoksille. Taivas takana oli kuitenkin se kirkkain elementti joten käytännössä vastavaloon joutui aina kuvaamaan. Pilvisinä ja lumisateisina päivinä valotusajat putosivat niin pitkiksi ettei kuvaamisesta tullut mitään. Siihen aikaan kuvattiin paljon käsivaralta ja oppaista tuttuna enemmän kuvaavien perussääntönä oli että käsivarakuvaus onnistuu jos aika on niin mones osa sekuntia kuin putken polttoväli on milleissä, siis miulla kolmesataamillisellä suositeltu raja-aika oli 1/300 sekuntia. Kyllä sillä vielä tärähdyksiä tuli, parhaimmillaankin vain tuollaisia pehmeäpiirtosiluetteja, vaikka monet kokeilivat vielä pidempiä valotuksia. Jari esimerkiksi vanhana ampumaharrastajana luotti kätensä vakauteen ja käytti paljonkin pidempiä aikoja, taisi jotakin kuvata onnistuneesti viisisataamillisellä peiliteleellä ¼ sekunnin valotusajallakin. Senaikaisin mittapuin materiaali tyydytti kun lintu oli kuvassa iso ja hyvin määritettävissä, nykyisin pitäisi kuvasta saada enemmän ja saadaankin, mutta välineiden painon kasvun takia jalusta on välttämätön jos ei turvaudu salamalaitteeseen. Sitä monet lintukuvaajat välttävät viimeiseen asti, juuri kenelläkään ei sellaista ulkona näe, mutta mie käytän jos tilanne vain sille sopii. Se tuottaa hyvää jälkeä kukista, sienistä ja hyönteisistä, miksei siis linnuistakin.

***

( tasomittari vuodelta 2012 )