Tiaisten salainen elämä

(näytänkö minä siltä että minulla olisi jotakin salattavaa )

Andreas Tjernshaugen: Tiaisten salainen elämä ( Atena 2016, 223 s. )

Kuvittelin ettei tiaisilla ole miulle enää suuria salaisuuksia, olenhan seurannut niitä jo yli viisi vuosikymmentä. Tali- ja sinitiainen kuuluvat kuitenkin kaikkein tutkituimpiin lintulajeihin joten niiden elämästä tiedetään paljon enemmänkin kuin vain yleinen elämänkulku.

Kirjoittaja pohjustaa teostaan kertomalla omasta harrastuksestaan, miten se periytyi isältä ja vähän isoisältäkin, kun tämä mehiläishoitajana äkääntyi siitä että hänen pöntöissään pesivät ja lintulaudallaan ruokailevat tintit keväällä erikoistuivatkin nirhaamaan hänen pesiensä herääviä mehiläisiä. Kirjoittaja on tyypillinen lähilintujen harrastaja, pihapiiritarkkailija joka innostui tietysti hankkimaan pihaansa kamerapöntön jotta näkisi mitä siellä sisällä puuhataan. Toki sellaista on kiva seurata, mutta varsinaiset tiaisten elämän salaisuudet hän joutui etsimään tutkijoiden artikkeleista ja keskusteluista heidän kanssaan. Tuosta harrastajana ja perheen kanssa toteutetusta pihatarkkailusta hän saa kirjalleen rungon johon näitä tutkimustuloksia sitten sopivin paikoin istuttaa.

Tutkijat tietävät esimerkiksi että tiaiset näkevät toisensa toisin kuin me, niiden näkökyky kattaa myös ultraviolettialueen. Niiden kuuloaluekin on ihmistä laajempi, ne kuulevat yksilöllisesti ja kohdentavat laulunsa usein tietylle vastaanottajalle. Ne jopa vaihtavat lauluaan sen mukaan mitä tämä vastaanottaja käyttää. Myös se selviää että talitiaiset imitoivat sinitiaisia muttei päinvastoin. Syykin lienee selvä, pienen ei kannata haastaa isompiaan. Sinitiaiset vaihtavat myös lauluaan lisäämällä sen loppuun pikku trillin jos se säe mitä ne ennen käyttivät provosoi talitiaisia. Myös se lienee uutta monille harrastajillekin että laulajilla on etiketti, ne eivät laula toistensa päälle. Nykyisin on muotia soitella atrappia, siis saman lajin laulua äänitteeltä, jotta linnun saisi lähemmäs, esimerkiksi kuvausta tai rengastusta varten tai harvinaisuuden vain esiin havaittavaksi. Tuollainen päällesoitto sulkee herkästi laulajan nokan ja lintu piiloutuu mieluummin kuin tulee etsimään moista moukkaa. Tuollainen loukkaus voi myös näkyä pesimätuloksessa, loukattujen koiraiden naaraat käyvät enemmän vieraissa kuin rauhassa elävien koiraiden puolisot.

Samoin käy ilmi että kasvaminen toisenlajisten vanhempien poikasena muuttaa tiaisten identiteettiä. Miullekin entisenä aktiivisena tiaisrengastajana oli tuttua että esimerkiksi sinitiaisten pesistä löytyy joskus myös kuusitiaisen poikasia. Kuusitintit aloittavat pesinnän aikaisemmin ja ovat sinkkareita heikompia joten niiden aloittamien pesyeiden munat jäävät kolokilpailun voittaneen sinkkariparin munien joukkoon ja kuoriutuvat ensimmäisinä. Norjassa on tosiaan tutkittu tuota vaihtamalla sini- ja talitiaisten sekä kirjosieppojen munia ja pesyeitä toiselta toiselle. Miekin kerran löysin kuusitiaisparin hoitamasta hyväkuntoista kirjosieppopoikuetta, niiden omat munat olivat jääneet pesän pohjalle kun aiemmin munitut sieponmunat ehtivät ensin kuoriutua.  Tuo että kuusitiaiset pystyivät häätämään kirjosiepon pöntöstä kummastutti minua tuohon aikaan eniten. Siihen joudin itsekin kysymään vastausta tutkijalta. Lehikoisen Esa pitkään lajeja tutkineena ehdotti että kirjosieppo olisi ollut jonkun koiraan ns kakkosnaaras, sellainen saa hoitaa pesyeensä yksinään. Pöntön paikka oli kuusten katveessa tosiaan lajille hieman suboptimaalinen, toinen sieppopari pesi muutaman kymmenen metrin päässä aurinkoisemmalla paikalla, joten näin se varmaan on ollut. Kyllä kaksi kuusitinttiä yhdelle siepolle pärjää. Kirjan mukaan kirjosieppojen identiteetti pysyy ennallaan vaikka niitä poikasina ruokkisikin joku muu laji. Kuulemma ne vain hyötyvät tuosta koska tiaisten tuomalla ravinnolla ne kasvavat nopeammin. Tinttivaihdokkaat sen sijaan joutuvat elämässään hankaluuksiin, lähinnä pariutuminen on vaikeaa ja väärään lajiin leimautuneet jäävät usein sinkuiksi loppuiäkseen. No, kompensaationa on että sinkkujen elämä kestää usein pidempään, pesintä on kuluttavaa.

Tiaisten luonteitakin on kartoitettu oikein testein. Sitten on seurattu eri luonnetyyppien pesintämenestystä. Kuulemma samanluonteisten pariskuntien pesissä on enemmän vieraan koiraan hedelmöittämiä munia kuin eriluonteisten parien pesissä. Uteliaat ja kekseliäät emot ovat tehokkaampia kuin arat, ne siis hankkivat pesyeen ravinnon lähempää kuin toiset. Toisaalta ne myös tuntuvat hylkäävän pesintänsä helpommin kuin arat emot.

Tiaisten muutto on miulle tuttua vanhana lintuasemakävijänä, ja kirjassa esitetty tieto Norjasta vastaa hyvin kuvaa minkä Suomessakin saa. Tähän aikaan ne vaeltavat, eri suuntiin kuten esimerkiksi löytötiedot omista rengastuksistani osoittavat. Keväällä huhtikuun vaiheilla pieni osa niistä jopa tulee takaisin. Sini- ja talitintin liike on säännöllisintä, mutta niidenkin kevätmuutto on hyvin vähäistä syysliikkeeseen verrattuna, itse asiassa monet tiaiset taitavat suorittaa sekä meno- että paluumatkansa jo syksyllä, ainakin syksyisin lintuasemilla rengastetuista tinteistä moni tavataan talvella taas kotimaan mantereella. Jotkut tiaiset ovat hyvin paikkauskollisia. Kun töyhtötiainen ensimmäisenä syksynään emojensa reviiriltä lähdettyään jonnekin jää, yleensä kilometri tai pari matkaa riittää, se viettää sitten siinä lopun elämänsä muutaman hehtaarin alueella. Jopa niin, ettei se edes keväällä vastaa atrapilla tehtyyn provokaatioon. Se ei kertakaikkiaan usko siihen että enää keväällä kukaan samanlajinen tulisi sen maille häiriköimään. Muistelen että joskus vuonna 2005 Jurmoon asti eksyi yksi töyhtötiainen, hieno suoritus linnulta jolle jopa pellon ylittäminen on haaste, saati meren. Siellä se sitten taisi elää kunnes kuoli, kierrellen orpona männikköä päästä toiseen. Toista tuskin tulee vähään aikaan. Äh, taidan palata takaisin kirjan pariin...

Maallikolle, ei aktiiviharrastajalle, outo juttu voi olla myös se että talitiainen isona ja vahvana on myös jonkinlainen pikkupeto muillekin itseään pienemmille linnuille, ei vain itikoille. Nimensä mukaisesti se on perso rasvalle erityisesti talvella ja jotkut niistä ovat keksineet että toisen linnun päässä olevat aivot ovat tätä himottua rasvaa. Ruokinta- ja talvirengastuspaikoilla tuota käytöstä joskus näkee.

Andreas Tjernshaugen (suomalaisittain ehkä Antti Lamminmäki) on hyvä tieteen kansantajuistaja, ei pode besserwisserismiä kuten moni kotimainen kollegansa, eli ei siis jaarittele itsestäänselvyyksiä omaa oppineisuuttaan alleviivaten vaan pyrkii löytämään faktoja ja tutkimustuloksia joita ei joka kirjaan ole jo valmiiksi painettu. Harrastajuuttaan hän ei häpeile eikä yritä istua lukijoitaan ylempänä jakamassa moraalisia tuomioita siitä mikä on oikea tapa harrastaa lintuja. Suosittelen luettavaksi.

***

( ette kai vain vakoile minua )