Murheellinen vuosipäivä

31.10.1998: Lähdimme koiran kanssa aikaisin aamulla ulos tarkoituksenamme ajaa Suomusjärven Johdesuolle laskemaan sen kauden ensimmäinen talvilaskentalenkki. Ennen kuin lähdimme ajamaan länteen teimme pienen kevennyskierroksen Louhelan puistossa. Siinä se sitten sattui, Miska löysi jonkin herkkupalan puiston nurmelta ja nielaisi sen ennen kuin huomasin yrittää sitä siltä pois. Mäyräkoiraa ei saa käskien pudottamaan suustaan mitään, käsin se pitää pois ottaa tai se niellään.

Päivän sää oli aika vaatimaton, pari lämpöastetta, täyspilvistä ja ajoittain sateli vettä tai räntää. Näkyvyyttä riitti sentään muutama kilometri eikä tuulta ollut haitaksi.

Reitille saavuimme tunnin ajon jälkeen ennen yhdeksää ja paikan päällä oli selvää ettei Miskalla ollut kaikki kunnossa. Meno ei oikein maistunut, ja se oli täysin käsittämätöntä, Miska oli täysiverinen metsä- ja metsästyskoira, metsäretki oli parasta mitä se tiesi. Nyt koira ei juuri eteenpäin astellut ja heti pysähtyessäni kävi lepäämään. Tuolla tavoin se ei ikinä ennen ollut käyttäytynyt.

Me lähdimme verkalleen kiertämään reittiä. Punatulkkuja, rastaita, varis ja järripeippo muutteli yli ja taviokuurna huuteli puun latvassa. Matkan edetessä tuli vastaan metsän tiaisia, käpylintuja, närhiä, ensimmäinen korppi... Koiran kunto huolestutti, se tuntui väsyvän yhä pahemmin. Pitkään se lepäili paikallaan ennen kuin taas yritti vähän eteenpäin.

Metsässä oli muitakin, joku jahti menossa kauempana ja niillä koirat ajossa. Nuo kaksi koiraa tulivat meitä vastaan. Silloin Miska ryhdistäytyi, nosti päätä ja häntää ja ihan korealaista paraatimarssia edeten osoitti vähät välittävänsä ympärillä härnäävistä nuoremmista, toki paljon isommista, koirista. Tuokin kohtaus verotti kuitenkin sen voimia niin että lopulta mie jouduin sitä sylissä kantamaan. Edestämme karkasi teeriparvi suon laidasta ja vähän matkan päästä pari ukkometsoa lähimännyistä. Niitä Miska seurasi tarkoin mutta kun laskin hänet taas maahan jatkamaan, meno oli yhtä vaivalloista kuin ennenkin, syliin se piti saman tien taas nostaa. Kun aikanaan tulimme takaisin autolle, koira oli niin väsynyt ettei se jaksanut itse kiivetä kyytiin. Mie nostin hänet takapenkin jalkatilaan lepäämään ja niin ajoimme kotiin.

Perillä sitten soitimme eläinlääkärille ja menimme saman tien tutkimaan mikä koiraa vaivasi. Tuomio oli selvä, myrkkyä oli saanut koira syötissä, sen sydän oli pettämässä ja sillä oli pahoja sisäisiä verenvuotoja. Niin kova koiran kunto kuitenkin oli että se selvisi parin viikon täyslevolla ja lääkehoidolla tuossa kunnossa vielä lähes puoli vuotta ennen kuin väistämätön lopulta tapahtui. Silloin lyhyen aamulenkin jälkeen hän hautautui sohvan taakse lepäämään ja olisi kai kuollut sinne yksin ellemme olisi nostaneet häntä viimeisiksi hetkiksi syliin kuolemaan.

***