Mitä jäi musiikista sanomatta

Olen kuvaillut pitkään musiikkimakuni kehitystä siten kuin se lintuvihkojeni takakansilta on poimittavissa. Vuoden 1986 jälkeen muistiinmerkintöjä oli yhä harvemmin ja taisivat loppua pian kokonaan, muut kiireet veivät ajan musiikin kuuntelulta ja sitten kun sitä aikaa tuli aloin haalia niitä cd-levyinä talteen, tosin klassinen pää edellä. Muutama kappale ansaitsee silti vielä erityismaininnan:

Spike Jones: Hawaiian War Chant (huumorimusiikin klassikko, miulla on parikin levyllistä tekijän orkesterin sovituksia, varsinkin ryppyotsaiset ja pateettiset klassiset teokset saavat tervettä huutia. Tuo klassisen musiikin keventäminen oli muutenkin yleistä samoihin aikoihin, tulee heti mieleen koko joukko Väiski Vemmelsääri -animaatiopätkiä missä taustamusiikki ja joskus koko juoni oli otettu klassisen musiikin puolelta. )

Sly and the Family Stone: I Want to Take You Higher ( tätä oli musta mielimusiikkini 60-luvun lopulla, on tästä samanhenkinen versio tuoreeltaan tehtynä Ike ja Tina Turnerilta, sekin miulla tallessa. Kuuntelen jatkuvasti )

Bill Withers: Ain't No Sunshine ( kuuntelen aina kun tulee vastaan, ja tulee se ainakin Al Jarreaun versiona säännöllisesti kun kuuluu varastoihini )

Tim Hardin: If I Were a Carpenter ( hippimusaa mutta tässä ollaan vakavien kysymysten äärellä, niiden joihin tuntemani naiset vastaavat aina valehtelemalla. Sen verran hippi olen ikuisesti että halveksuntani rahantekoa ja rikkaudentavoittelijoita kohtaan on aitoa ja absoluuttista, vaikka olen myös sitä mieltä että terveen ja työkykyisen pitää itsensä työllään elättää joten kirvesmies on kunnian mies. Tekijän versio miulla taitaa olla vain jollakin Woodstock-taltioinnilla, mutta Bobby Darinin versio soi sitten usein muuten korvissani koska kuuluu varastooni )

Jimi Hendrix: Love or Confusion ( tämä on nykyisin aina vain ajankohtaisempi kysymys. Ei sitä enää rakastu kuin nuorena, näkee ja kuulee kaiken liian tarkasti. Ei kelpaa sika säkissä eikä sittenkään vaikka se heittäisi säkin ja muutkin asusteensa menemään heti ensitreffeillä, naisilla on tapana piilottaa luonnevikansa paljaan nahan alle. Suhdetta pitää rakentaa, ei seksin vaan yhteisen ajan, asioiden ja ajatusten varaan ja varautua siihen että teinimäisestä hölmöilystä ainakin mie nostan suoraan punaisen kortin, en keltaista koska seuralla on arvoa vain jos se parantaa elämän laatua. Se ei kuitenkaan koskaan ole tullut yllätyksenä, aina olen tuon todennut monesti etukäteen mutta naiset pitävät riskistä huolimatta oikeutenaan kokeilla olenko vakavissani. Olen. )

Johnny Nash: I Can See Clearly Now ( paras on alkuperäisesitys vuodelta 1972. Tätä jaksaisin kuunnella vaikka kuinka monta kertaa, ainakin näin syksyisin kun kaipaan mielenkohotusta. Olen tarjonnut lääkkeeksi muillekin muttei se kaikkiin tunnu tehoavan )

Steve Vai: Jos nyt haluaa perinteistä rock-kitaristia etsiä niin tähän olen lopulta sitten jämähtänyt, tarpeeksi outo ja silti kurinalainen. Joku Aching Hunger tai Tender Surrender kelvannee esimerkiksi, Hendrixin vaikutus näkyy selvästi vaikkapa viimemainitussa kappaleessa. Ja perinteisintä hauskanpittoo löytää vaikka tuolta: 

Tässä on pitkään käsitelty rokkia ja mustaa populaarimusiikkia, joskus voisi jatkaa kuuntelemani perkaamista vielä klassisen musiikin ja jazzin puolelle jos aikaa ja intoa systematisoida tuota nykyisin kuuntelemaansa riittää. Nyt lienee kuitenkin aika palata takaisin lintuihin ja mietelminä markkinoimiini aivopieruihin.

***

( I can see clearly every day... )