(asemaparakin siistimpi sivu)
29.8.1978: Aamulla herättyämme ja
ulos lähdettyämme huomasimme tuulen vaihtaneen suuntaa, nyt se
puhalsi lännestä eikä se koskaan ole syysmuutolle hyväksi
Jurmossa. Petolinnut pysyivät melkein kokonaan poissa saaresta, vain
yksi ainoa tuulihaukka oli jäänyt paikalliseksi, muut siivekkäät
pedot olivat hävinneet eikä uusia tilalle tullut.
Ketut, nuo siivettömät pedot, olivat
toipuneet edellispäivän järkytyksestään ja näimme taas kahden
yksilön lorvailemassa lepikon pohjoislaidan kalliolla. Onnistuimme
kuvaamaankin niitä, lähimmillään jopa noin 60 metrin päästä,
joten lienevät olleet juuri niitä tämänkesäisiä pentuja.
Kahlaajien lajimäärä pysyi
entisellään, yksilömäärät kyllä vähenivät edelleen.
Pulmussirri oli kadonnut, oikeastaan ainoana parempana lajina
pysytteli kaksi tundrakurmitsaa, kai ne samat olivat olleet täällä
retken alusta asti.
Pikkulinnustokin oli yöllä
heikentynyt, pajulintujen ja harmaasieppojen määrä puolittunut,
leppälinnuista oli jäljellä enää yksi. Kirvisten joukkoon oli
kuitenkin ilmaantunut Järvelle yksi lapinkirvinen. Sillä Seppokin
sai katkaistua kaksisataa vuodariaan, päivästä siis jäi kiinni
tämä kisa. Tosin sainhan miekin siitä lajin lisää joten ero
säilyi. Mielessäni ei kuitenkaan ollut mikään ennätyssaldon
teko, enhän ollut laskenut pinnoja edes vuonna 1973, ilmeisenä
ennätysvuotenani. Lapinsirkkujen määrä oli noussut seitsemään.
Illalla touhusimme asemalla
normaalirutiineja ja kun sitten ennen nukkumaanmenoa iltakymmenen
maissa piti käydä vielä loppukevennyksellä, huomasimme että
pohjoistaivaalla loimottavat kertakaikkiaan komean näköiset
revontulet, vähän kuin ilotulitus kisamme päätteeksi. Niitä
ihaillessa kuulimme myös neljän yömuuttavan harmaasiepon äänet.
***
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.