Vihkoon vietyä I

(lirot ovat vaihtuneet nuoriin)

Elokuun viidentenä vuonna 1973 lähdimme Rannikon Karin ja hänen muurlalaisen serkkunsa Leppäsen Markun kanssa iltakolmelta Salosta Porin suuntaan, tarkoituksena jatkaa sieltä seuraavana aamuna kohti Pohjan periä ja ehkä jopa Jäämerta. Tuossa aiemmin kerroin jo miten kesän 1973 loppuun oli jäänyt kovasti luppoaikaa, ja kun Karillakin oli vielä hiljaista ennen omien opintojensa alkua, mitäs tässä muuta kuin keräämään kokemuksia matkailemalla. Kari oli ennen Lapissa käynyt, miulla ei ollut kokemuksia lintumatkailusta oikeastaan tuota juuri äsken Jarin kanssa tehtyä kierrosta enempää. Muutenkin eksoottisin paikka missä olin käynyt oli varmaan luokkaretki Maarianhaminaan joskus lukioaikaan.

Ensimmäinen kohteemme oli varsinaisesti Ulvila, missä Karin vanhemmat asuivat. Saavuimme tienoille illansuussa, ja kävimme vielä Karin ehdotuksesta Kullaan Palusjärvellä. Tämä oli hänelle tuttu lintupaikka, ja olihan siellä ruskosuohaukkakoiras saalistelemassa, samoin räyskä ja järvellä kellui kolme härkälintua. Niitä Kari tiesi täältä odottaa. Jouhisorsakin poimittiin vesilintujen joukosta.

Kun Kari keräili samaan aikaan tietoja liikennekuolemien eläin- ja lintu-uhreista, pysähdyimme listaamaan myös nuoren kehrääjän kuoleman Kullaan kirkonkylän kohdalta. Illalla sitten saavuimme Karin vanhempien luo. Meitä oli odotettu oikein ruoan kanssa ja Karin isä Aimo lainasi meille autoaan tuota retkeä varten, hänellä oli työhönsä liittyen aina hyvin varusteltu uusi tilava kilometrinnielijä käytössä. Sinne pakkasimme tavarat ja kävimme illan lopuksi nukkumaan.

6.8.1973 heräsimme aikaisin. Aamupalan jälkeen lähdimme jo aamuseitsemältä ajamaan valtatie kahdeksaa pohjoiseen, saimme vielä hyvät eväätkin matkaan. Liikennekuoleman uhreja näkyi tasaisin väliajoin tiellä, ja pikkuhiljaa opimme määrittämään useimmat jo ajon aikana. Siinä on tietysti se haitta etteivät kaikki tapaukset näy niin nopeasti, sitähän voi katsella välillä muualle kuin tiehen edessään. Varpunen, närhi, västäräkki, pari jänistä (joko metsäjäniksiä tai rusakoita) ja kottarainen määrittyivät kuitenkin ennen ensi pysähdystä, jonka teimme edelliseltä retkeltä tutussa paikassa, Korsholmin Hagnäsissa. Siinä löytyi paitsi sammakon raato tien reunasta, myös sata suokukkoa, kymmeniä liroja, pari kurkea ja runsaasti vesilintuja joiden yllä kierteli pääskyjä, runsaimpana törmäpääskyt sadalla yksilöllä.

(vaalea merikihu elokuulta 1973, ei kuitenkaan tuo Tauvon yksilö)

Seuraavakin pysähdys oli edellisen retken löytö, ajoimme nimittäin Siikajoen Tauvoon yöpymään. Perillä Ulkonokan rantaniityn laidassa olimme iltaneljän tienoilla, yli yhdeksän tunnin matkan jälkeen. Matkalla runsaimpia lajeja ajon aikana nähtynä olivat olleet kottaraiset ja kalalokit, myös sepelkyyhkyjä oli näkynyt kohtalaisesti. Kolmisenkymmentä lajia oli tien varsilta nähtynä ennen Tauvoa. Kahlaajia oli komeasti, kuten Tauvossa odotettiinkin olevan, eniten suokukkoja, neljäsataa, ja tyllejä sekä suosirrejä, kaksisataa kumpaakin. Lajimäärä jäi tauvolaisittain vaatimattomasti kahdeksaantoista. Tasan viisitoista vuotta myöhemmin eli 6.8.1988 näimme peräti 23 lajia, se taitaa olla ennätykseni. Erityisesti meitä hämmästytti Ulkonokan lietteillä muuan vaalea merikihu, joka oli täysin kesy eli pyöri siinä ihan edessämme ja yllämme pitkät ajat. Kuvia otimme valtavasti silloisen filmiajan mittapuin arvioituna, kävelyllä mukana olleet rullat loppuun. Siihen oli hyvä lopettaa ja mennä yöpymään.

***

(arktisilla tylleillä oli muutonhuippu, vaikka tämä yksilö on eteläinen)