Menneitä muistellen LXXVI

(pikkukuovi yöttömässä yössä sateen väistyessä Karigasniemen Ailigaksella)

1.7.1994: Vuorokausi ja kuukausikin ehti vaihtua ennen kuin pysähdyimme Karigasniemen Ailigaksen juurelle, missä puomi sopivasti sulki ajotien. Kesäkuun pinnoille saatiin sanoa hyvästit tältä vuodelta mutta alkoihan heinäkuu. Ei silloin käydä nukkumaan vaikka pitkä ajo onkin takana vaan kiivetään tunturiin.

Maisemat olivat hienoja, sääkin kirkastui aamuun päin mennessä. Tuuli vain oli kovaa ylhäällä tunturissa. Lintuja ei juurikaan näkynyt eikä varsinkaan sitä kiirunaa jonka Seppo oli luvannut täältä löytyvän. Pulmusia ja korppeja näkyi sentään, ensimmäinen niistä miulle heinäkuun pinna.

Kun paineet oli purettu, voi jo vähän nukkuakin. Iltapäivällä lähdettiin sitten paikkoretkelle, emme uskoneet tätä paikkaa niin tyhjäksi kuin mitä se oli yöttömän yön aamupuolella ollut. Lämpimämpää oli mutta tuuli yhä kovaa. Kiirunaa ei löytynyt ahkerasta etsimisestä huolimatta ja Seppo sai taas palautetta retkioppaan taidoistaan, tämä oli kaukana saaristosta eikä sotamuistojakaan ollut kerrottavaksi. Koivuvyöhykkeen puronotkosta löytyi kuitenkin pohjansirkku ja huipulta yksinäinen keräkurmitsa. Miun fiilistäni koetteli nauhurin päälle kaatunut täysi mukillinen kuumaa teetä, se siitä nauhurista sitten. Piti kävellä pitkä tovi itsekseen tunturikoivikossa hermojaan lepuuttamassa, kaikki jotka miut tuntevat, tietävät että kun pinnani palaa, liekit lyövät korkeina ja mustaa savua tulee pitkään...

Kiirunaa piti etsiä muualta. Karttaa tutkien seuraava hyvä paikka voisi olla Nuovvus Ailigas vähän matkaa pohjoiseen Tenon varressa. Muutaman kymmenen kilometrin ajon jälkeen huomasimme että nousu tunturille olisi todella haastava. Erittäin jyrkkä rinne oli herkästi vierivää irtokivikkoa, paikalleen rapautunutta kalliota. Jos otteet pettäisivät, alas tultaisiin kivivyöryn seassa. Kapea kuru johti huipun suuntaan, pojat lähtivät yrittämään ylös sitä pitkin. Mie olin ainoa joka lähti ylös suoraa seinää. Siinä sitä äkkikuolemaa odotellen hiljalleen nousin ylemmäs, välillä kasveistakin kiinni pitäen ja katsoen aina toveittain taakse yhä huikeampana aukeavaa maisemaa. Vihdoin rinne alkoi loiventua ja vasta silloin sitä tunsi selvinneensä. Kurun suunnassa en nähnyt missä pojat kulkivat mutta sen näin että siellä oli viiden rinteeltä suistuneen poron jäännökset.

Varsinaiselle huipulle oli vielä matkaa mutta sinnehän tässä piti menemän kun kerran vaikein oli jo takana. Ylänummi oli kovaa ja tasaista, kuivaa ja kimmoisaa kulkea, sääsketkin olivat jääneet alas. Linnutkin tuntuivat jääneen sinne, täällä ei näkynyt juuri mitään. Tämä vuosi näytti olevan sopuliton ja myyrätön mutta sopulivuosina tämä ylänummi olisi varmaan täynnä katsottavaa.

Ei näkynyt poikiakaan. Olin kuvitellut heidän ehtineen tänne ensin mutta suureksi hämmästyksekseni he ilmestyivät ylös kurusta vasta hyvän aikaa miun tuloni jälkeen. Kimpassa lähdimme sitten etsimään lintuja. Huipun läheltä löytyikin lupaavasti kahdeksantoista keräkurmitsan parvi. Muutama kivitasku ja kapustarinta tietysti näkyi ja kuului kun huipun takaa kuului Sepon pillin vihellys. Arvasimme heti mitä se voisi merkitä ja sitähän se merkitsi. Kiirunakukko oli hermostunut Sepen cd-soittimen ääneen ja soidinteli narinaansa äksynä ympärillä. Kello oli juuri kymmenen minuuttia vaille vuorokauden vaihteen.

***

(siinä se nyt vihdoin on)