Menneitä muistellen L

(västäräkin voi bongata navigaatioseuran laiturista...)

18.5.1984: Otetaanpa verrokiksi perinteisen JASPI-porukan retki merelle. Perinteisesti joku usein puuttui joukosta, niin nytkin jäsen Pertti, työesteitä. Miun työesteeni olivat lomilla hallittavissa, joten nytkin pystyin lähtemään Vantaalta jo päivällä Saloon. Eväät runsaaksi viikoksi ostin Salosta ja iltasella lähdin käymään pikaisesti Halikonlahdella. Kurkistin mennessäni m/s Atlantaa sillä silmällä että löytäisin paikalta vaikka Jarin sanomaan retken lähtöaikaa. Ei näkynyt. Hyvä merkki oli että Atlanta oli vedessä, huono merkki taas että masto makasi sen päällä reporankana!

Kummastelin, onko miulle annettu ihan väärä päivä lähtöajaksi. No, lähdin sinne lahdelle altaita kiertämään. Ei ketään täälläkään, linnuista sentään näin pari heinätavia ja valkovikloa, saostuskaivolietteen kaatokuopille oli tullut pesimään kalatiiroja. Paikka oli taatusti turvallinen, kukaan tai mikään ei lähde niiden pesille tuon upottavan paskaliejun läpi yrittämään. Lähdin pyöräilemään takaisin vanhempien kotia kohti, kello oli tulossa iltaseitsemän. Rautatiesillan kohdilla vastaan ajoi Jari, menossa laivalleen ja kiire tuntui olevan kova. No, mie käänsin takaisin tiedustelemaan tilannetta.

Kiire tosiaan oli, nosturi tilattu seitsemäksi vetämään masto pystyyn. Sitä ennen olisi asennettava ja maalattava saalinki ja tukivaijeritkin olisi kiinnitettävä valmiiksi. Siivottavakin olisi, polttoainetta ei ollut, konekin huoltamatta eikä tietenkään Jari ollut ostanut vielä edes eväitä viikon retkelle. Loistavasti eteni siis suunnitelma, jonka mukaan lähtö olisi huomenaamulla kahdeksalta.

Pikkuhiljaa paikalle ilmaantuivat myös Ilkka ja Seppo ja valmistelutkin saivat hiljalleen vauhtia. Siinä jynssättiin, korjailtiin ja rakenneltiin ja sivusilmällä odoteltiin nosturia, joka tuntui olevan kelvosti myöhässä sekin. Silmä osui outoon lintuun, petolintuun, joka liihotteli kevyen näköisesti kaupungin varaston suunnalta kaakkoon, siis kohti. Kiikari oli mukana joten ällistys oli melkoinen kun se paljastui niittysuohaukkakoiraaksi. Ei sillä ollut kiire kun se ohitti meidät joen itäpuolitse myötävalossa. Elämänpinna siitä tuli kaikille, Halikonlahdelle uusi laji ja loistava aloitus meriretkelle, joka nyt ei tuntunut kuitenkaan etenevän Navigaatioseuran telakkaa pidemmälle.

Nosturia oli jo kova ikävä kun se iltayhdeksän jälkeen ilmaantui paikalle. Itse maston vetäminen pystyyn ei sitten kauaa kestänyt, eikä kiinnitysvaijerien kiristäminenkään. Sillä oli toinenkin keikka vieressä, siitä se auttoi vesille ison 'puufatin'. Ilta meni yöhön, yhteentoista kun lähdimme nukkumaan. Asemapuistossa lauloi mennessä ensimmäinen satakieleni tänä keväänä.

***

(jääkö homma pelkkien pulujen katseluksi, edes asemapuiston turkinkyyhkyä ei vielä listalle saatu)