Menneitä muistellen XV

12.3.1989: Viikonloppuretkemme viimeinen päivä, Kim jäi yksikseen saareen vielä retkeä jatkamaan, me muut lähdimme iltapäivän laivalla takaisin mantereelle tai ainakin Paraisille (Aarni). Eilinen tuuli oli heikentynyt, mutta tilalle oli tullut sankanpuoleinen sumu, näkyvyys oli koko päivän ja vielä kotimatkankin Paraisten lautalle asti noin sata metriä.


Kun yhteysalus tulisi jo iltayhden aikaan, oli viisasta nauttia aamulla kunnon aamupala, kantaa vähät tavarat satamaan lähtöä odottamaan ja tehdä kierros lännessä. Saisihan päivällä syötävää laivaltakin ja tekemämme havikset kävi Kim satamasta keräämässä. Aamukierroksella saaressa lintuja löytyi enemmän korvilla kuin silmillä havaiten. Jotakin sentään huomattiin, kuten kevään ensimmäinen kanadanhanhi länsipäässä. Kovaa honkotustaan sekin tietysti piti joten odottaa osattiin koska se sumusta näkyviin putkahtaa. Männikön laitaan oli yöllä ilmestynyt lehtokurppa. Töyhtöhyyppiä naukui saaressa jo kymmenkunta ja koiramme innoissaan nuuski esiin lounaisriutan kärjestä 28 merisirrin parven piilosta kivien välistä. Eiliseen verrattuna uusia olivat myös uuttukyyhkyt ja räkättirastaat. Kottaraiset laulelivat jo innokkaasti kylällä. Pajusirkku oli pudottautunut muutolta kylälle ja kaksi yksilöä myös sataman luo. Eilinen harakkakin löytyi vielä Männikön laidalta mutta närhi oli jatkanut matkaansa, toivottavasti mantereelle. Muuttavien joutsenten äänet kaikuivat sumusta ja varttia ennen yhteysaluksen tuloa sataman ohi lensi pilkkasiipikoiras, kai sekin muuttaja jo.

Paluumatka laivalla sujui siis sumussa, juur mittä ei ikkunasta näkynyt, oli siis hyvää aikaa käydä syömässä. Näkyvyys parani vasta mantereella. Halikonlahdella pistäytyminen – Miskalle pieni jaloittelutauko pitkän ajon välissä - osoitti että kevät oli sielläkin alussa, paikalla olevaan havaintovihkoon oli kirjattu noin viisikymmentä töyhtöhyyppää muuttaneiksi päivän mittaan, läheisessä sulassa ui telkkiä, koskeloita ja heinäsorsia. Vantaalle tullessa huomasimme räntää sataneen poissaolomme aikana vajaat kymmenen senttiä, kovin leppoisaa ei siis olisi koiran ulkoilutus kotonakaan ollut.

Niin, tuosta retkikumppanistamme, valokuvaavasta pankkiiri Nummilasta tuli taas mieleen että juuri pari päivää sitten maksoin taas vihoviimeisen erän tämän nykyisen kämpän viimeisimmästä remppalainasta joten naputtelen tätä päivitystä jälleen kerran täysin omassa asunnossa. Aika näyttää, jäikö se viimeiseksi pankkilainakseni. Ehkä, ehkä ei. Ikää vain alkaa olla sen verran että seuraava voikin jäädä joltakin osin jo perikunnan taakaksi. Tosin veljen lähettämässä sukuselvityksessä on ainakin yksi 107-vuotias isotäti, syntyi 1800-luvulla ja kuoli 2000-luvulla vietettyään viimeiset 90 vuottaan Amerikassa. Jos hän eli noin pitkään niin miksen minäkin, elintapani ovat varmasti yhtä terveelliset kuin hänelläkin. Työhullu oli kuten koko sukumme, touhusi yrityksessään ainakin yhdeksänkymppiseksi...

***