Helleviikon pilvet

Kulunut viikko on ollut erityisen kuuma Ilmatieteenkin laitoksen mukaan.

Sen aluksi taivas tyhjeni muutamaa cirruksen riekaletta lukuun ottamatta.

Joitakin muodostelmia oli helpompi pitää suihkukoneen vanan jäännöksinä kuin aitoina yläpilvinä.

Kauemmas mantereelle tuntui tiivistyvän ihan oikeita kumpupilven alkujakin

joista ajoittain kasvoi ukkospilviä, ne kuitenkin kuolivat ennen kuin ehtivät Jurmoon asti satamaan.

Yöllä taivaan pohjoisosia peitti valaisevien yöpilvien verkosto

jota tähän olen vapaalta kädeltä kuvaillut paluumatkallamme Halikonjokisuun ja Timalitornin tietämillä.

Ulkosaaristo nyt

Tuli taas käytyä Jurmossa, entisen Korppoon, nykyisin Paraisten.

Muistini mukaan meren piti olla jotakuinkin tällainen,

siis kirkas, kylmänpuoleinen ja puhdas.

No, appelsiineja nyt voi pudota joltakin vahingossakin

ja aina rantakivissä on vähän leviä ollut,

mutta tämä masensi, jo menomatkalla laiva kynti läpi vihreiden lauttojen

jotka tuuli sitten oli ajanut juuri saaren parhaille hiekkarannoille.

Paksua mönjää riitti

ja uinti tuolla jäi haaveeksi vain.

Sinilevää riitti muutaman metrin levyiseksi vyöhykkeeksi minkä läpi ei tehnyt mieli puhtaaseen veteen yrittää.

Mönjä verhosi rantaan kuolleen joutsenen raadon

ja reunusti keväällä kuolleen kuutin jäännöksiä.

Kun tuulen suunta muuttui, kelluva möhnä lähti muualle

mutta rantahiekkaan ja kiville kuivunut leväpuuro loisti yhä valkeana

piirrellen hiekkaan omia kuvioitaan.

Luonnon törkytaide jää rannoille odottamaan vesien kylmenemistä ja syksyn myrskyjä, jotka sentään vielä pystyvät jäljet puhdistamaan.

Voi kesä, miksi taas petit...

Heinäkuista retkihistoriaa

Kun nurkissani pyörii muistiinpanoja puolen vuosisadan ajalta, on tavaksi tullut välillä vilkaista, missä on aiemmin samoihin aikoihin vuotta liikkunut.

Harrastuksen alkuvuosina 1960-luvulla aika kului ensi alkuun koulujen kesäloman aikaan maalla peltotöitä tehden. Kuokittiin ja kitkettiin tietysti kodin kasvimaita ja paria muilta vuokrattua peltolaikkua, missä vanhemmat kasvattivat sokerijuurikkaita. Rahaa saadakseen piti kuitenkin pestautua naapurien peltoja harventamaan. Linnuille jäi kesäisin hyvin vähän aikaa, muistiinpanot tulivat ensi vuosien heinäkuina noiden peltotöiden lomassa nähdyistä linnuista. Kun vuosikymmenen lopulla perhe muutti kaupunkiin, Salon keskustaan, retket alkoivat suuntautua enemmän Halikonlahdelle, tietysti töiden niin salliessa. Silloinkin tuli käytyä ainakin yksi kesä vielä vanhojen naapurien juurikkaita harventamassa, vaikka rahaa saikin helpommin kaupungista lehtiä aamuisin jakamalla.

Halikonlahti säilyi heinäkuun retkeilyn ykköspaikkana koko lukio- ja jatko-opiskeluajan. Pääasiallinen kiinnostus kohdistui tuolloin alueella runsaisiin muuttokahlaajiin, joiden määriä seurailin mahdollisuuksien mukaan aina kun ehdin. Vuonna 1972 kahlaajamuuton seurantaan kehitin erityisen kaavakkeenkin, jota täyttelivät sitten muutkin lahdella retkeilleet salolaiset lintuharrastajat. Sitä ennen kesällä 1971 seurailin yömuuttoa joka toinen yö illasta aamuun. Siitä kuten kahlaajistakin tein pieniä tutkielmia Turun lintutieteellisen yhdistyksen silloiseen lehteen. Välillä tuli oltua mukana Karhumäen Jussin petorengastuskierroksilla eri puolilla Salon seudun metsiä, yhden kesän (1973) taas jouduin viettämään puoliksi Paimion parantolassa kuivattelemassa nesteen täyttämiä keuhkojani. Sieltä pääsin pois juuri 17.7. ja sen päälle lähdimmekin vain päivän miettimisen tuloksena Lähteenojan Jarin kanssa Suomea kiertämään. Hänellä oli pakettiauton takatilassa kaksi makuusijaa ja keitin, joten katto kulki mukavasti mukana koko ajan. Sitä tarvittiinkin heti ensimmäisenä iltana kun Poriin tullessa kaatosade työnsi niskaan yli 20 milliä vettä illan ja yön aikana. Pariviikkoisella kierroksellamme kiersimme Pohjanmaan rannat, Oulusta Kuusamoon ja sieltä itärajaa etelään Virolahdelle ja sieltä vihdoin rantaa pitkin taas kotiin. Sadekesä 1974 kului työssä Märyn sairaalassa ja seuraava sitten Perniön alkoholistihuoltolan päivystyksessä. Kumpanakin kesänä oli käynnissä ensimmäisen valtakunnallisen lintuatlaksen havaintojenkeruu, minulta tuli tuolloin tietoja runsaasta kahdestakymmenestä ruudusta.

70-luvun loppu kului jo työelämässä ja asuinpaikka oli pääkaupunkiseudulla. Retkikohteet löytyivät yhä tutuiksi tulleilta Salon tienoilta, paitsi vuonna 1979 jolloin olin siviilipalvelussa Rauhan sairaalassa Imatran ja Joutsenon rajamailla. 1980-luku oli rankkaa työtä ja ylityötä, perheytymistä, asuntovelan maksua. Retkeily oli pääosin vaatimatonta lähiretkeilyä pääkaupunkiseudulla. Vuoden 1980 heinäkuussa kävimme salolaisporukassa etsimässä Hiittisten saariston pesimälintuja ja telttailin yksikseen vajaan viikon Korppoon Jurmossa lähinnä kasveja kuvaillen. Vuoden 1982 heinäkuussa tein silloisen heilan kanssa viikon retken Dragsfjärdin Vänöön, samaan aikaan saaressa retkeili nyt jo kuollut Hakalan pariskunta.

Vuosikymmenen lopun heinäkuut kuluivat lintujen pesäpoikasia rengastellen, lupa oli minulla ollut vuosikymmenen alusta asti mutta laiskasti olin sitä tähän asti käyttänyt. Sama ajanviete täytti myös 1990-luvun heinäkuut, joskin tuolloin mukaan tuli myös bongaus, sekin minulle tyypillisen laiskasti. Sekä bongaus että rengastus vaikuttivat kiusallisesti muistiinpanoaktiivisuuteeni, kunnolliset retkiselostukset ja havaintolistat harvenivat ja noina vuosina muistiin jäi vain rengastusten tietoja sekä uusien pinnojen havaintomerkintöjä.

Vuosituhannen lopulla ryhdistäydyin taas, rengastusta vähensin koska en oikeastaan koskaan tuntenut sitä omaksi alakseni. Bongauskin alkoi tuntua ajanhukalta ja ryhdyin kiertelemään viikottain vakiokierroksia kotikulmieni ympäristössä Vantaalla. Noilta lenkeiltä kirjasin ylös aina kaiken, ja tein itselleni niistä myös tilastollisia vuosi- ja kvartaalikoosteita. Heinäkuut olivat yleensä ornitologisesti hiljaisia koska lomani oli noihin aikoihin tyypillisesti alkukesässä ja työpäivät päivävuoroina.

Vuosituhannen vaihteen jälkeiset vuodet olivat isojen elämänmuutosten aikaa. Työt, asuinpaikat ja perhesuhteet vaihtuivat muuhun ja oikeastaan ainoa kiintopiste aiempaan elämään oli tämä lintuharrastus. Vanhat rengastus- ja pönttömaat jäivät entiseen elämään, töiden vaihtuminen vuorotöihin toi lisää retkiaikaa, joka alkoi suuntautua teemaretkiin ja digikuvaukseen. Heinäkuun retkiaikana löysin kuitenkin uudelleen oikeastaan vasta tällä kuluvalla vuosikymmenellä kun osa-aikaeläkkeen myötä heinäkuu on ollut vapaata aikaa. Tosin retkeily on ollut eniten sieni- ja marjaretkiä. Yhden Lapin kierroksen olen tehnyt kuun alkupäivinä kolmisen vuotta sitten, samoin käynyt Kuusamossa heinäkuussa ensi kerran sitten vuoden 1973. Jurmossakin on oltu yksi runsaan viikon heinäkuinen retki pari kesää sitten, ja tästä on nyt tarkoitus lähteä sinne uudestaan.

Katoavaisuuden aineisto

Johannes Ojansuu: Katoavaisuuden aineisto (Into 2014)

Taas sattui kesälukemisekseni oppineen filosofi-kirjailijan tuore aforismikokoelma. Tämän genreä ei tarvinnut pähkäillä hetkeäkään. Sen lauseet täyttävät hyvin aforismin määrittelyssä koskenniemeläistä valtaa nykyisin pitävän envallilais-feiringiläisen koulukunnan asettamat ehdot, mikä näkyy siinäkin että se on jatkoa Suomen aforismiyhdistyksen Pilke-sarjalle.

Katoavaisuus on sanana samaa sarjaa kuin pyhyys tai lankeemus, joista Ojansuu myös on kirjoja kirjoittanut. Tuo Pyhyys löytyy myös minun kirjahyllystäni ja osaltaan houkutteli tähän teokseen tarttumaan. Katoavaisuus maiskuttelee uskonnollis-kristillistä perinnettä muistuttavaa kieltä, puhuen tosin enemmän ajasta ja muista arjen aiheista, mutta pointti onkin, miten.

Ojansuu esimerkiksi kirjoittaa:

Kunnes menneisyyden paino kasvaa niin suureksi, että tulevaisuudelta putoaa pohja.

Näkökulma on arkisen arkaainen. Horisontti ikuisuuteen määritellään oman navan ja olemisen perspektiivistä. Vaihtoehtohan voisi olla vaikka kosmologinen, eli ei ole pintaa tai pohjaa. Kasaantuminen aiheuttaa laadullisia muutoksia, siirtymistä tilasta toiseen kuten esimerkiksi jäätiköityminen, sedimentoituminen tai tähtien elinkaaret osoittavat. Mikä estää ettei sama voisi olla ajatustemme kanssa?

Tuo minään hirttäytynyt näköalattomuus on osa uskonnollisuuden kasvun tarvitsemaa maaperää. Sama perspektiivin mataluus vaivaa kun Ojansuu kirjoittaa luonnosta, luonnollisuudesta ja tietysti kaikkivaltiaasta ihmisestä sellaisten uhkana. Avarampi näkökulma ei näe tuossa mitään kummeksuttavaa saati korjattavaa. Ihmisen vapaa tahto on kuolla sukupuuttoon ja se siitä.

Tietysti aitoa ja alkuperäistä etsitään vain ihmisen signeeraamana, käsitellään nimet, totuudet, peilit ja polut aivan perinteisin sanoin ja tuloksin. Lopulta aletaan päivitellä kuolemaa ja odotusten mukaisesti luisutaan minän varjelemisessa yhä lähemmäs uskontojen hetteikköä. Yksinäisyys ja tyhjyys pelottaa, viihde kaduttaa. Viimeistä edellisellä sivulla anotaan jo armoa.

Niin tässä kävi kuin pitikin. Ihmeellistä, eikö vain? Noo, minä olen vain minä, joku muu varmasti lukee kirjan toisin. Laitan tähän nuo takakanteen laitetut lauseet esimerkiksi:

Kysymyksien tarkoitus on valo. Vastaukset loistavat poissaolollaan.

Miljoonia reittejä yksinkertaisuuteen, joista yksikään ei riitä.

Pidän sinua sylissäni. Putoavat lehdet kiinnittyvät uudestaan.

Reunalla

Juhani Ihanus: Reunalla Aforismeja Impressio 2013

Kirjan alaotsikko vakuuttaa että käsissä on aforismikokoelma. Usko horjuu monesti anekdoottien, mininovellien, repliikkien ja tokaisujen joukossa. Kirjailija on aiemmin julkaissut, paitsi tietopuolista tekstiä oppialastaan, yliopistomies kun on, myös pari dialogista runokokoelmaa ja proosateoksia. Minun kirjahyllyyni Juhani Ihanus on ilmaantunut E.M.Cioranin Katkeruuden syllogismeja -teoksen toisena suomentajana. Sen lopussa on myös Ihanuksen kirjoittama esittely Cioranista. Cioran muuten käsittelee aforismia ihan yhtä vapaasti kuin Ihanuskin, liekö sattumaa, tuskin.

Runoilua tuo enemmän muistuttaa, tai sitten sanapelein luotua pseudofiktiivistä monologia. Kirjailija on lukenut paljon, tekstissä on enemmän viittauksia kuin kaupungissa liikenneopasteita. Lukijan tehtäväksi jää etsiä reittinsä jollei halua turvautua ohikulkutiehen.

Lauseiden aihepiiri on nykyaikainen, puhutaan tiedostoista, verkoista, työtä seurataan näyttöruuduilta, samoin ihmissuhteita joita kuvataan tiukasti subjektina, objekteja etsien ja arvioiden. Kirjaimellista erotiikkaa, sitähän se opiskeluaikana korkeintaan oli. Hiljaisuutta haetaan retriiteistä kun voisi vain pitää suunsa kiinni ja päänsä tyhjänä. Enää eivät petä jalat tai selkä vaan pää. Taiteesta on paljon sanottavaa, mutta sitä ei sanota, valotetaan vain sen pimeitä puolia.

Tuntemukseni jäivät sekaviksi. Saa nähdä tarttuiko langattomaan verkkoon särki vai suutari. Tosin muualta löytämäni Ihanuksen sitaatti tuntuu ehdottavan että tämä olikin tarkoitus: "Järjenvastaisiksi ja mielettömiksi tulkitut taiteelliset ilmaukset voivat ajoittain tuottaa ymmärtämiskatkoksia, mutta ilman niitä ei voisi olla siirtymiä kohti toisinajattelua ja uudelleentulkintaa."

Lopuksi pari esimerkkilausetta kirjasta, taidankin ottaa noita joista kirja on saanut luvuilleen nimiä:

Minällä ja tietoisuudella oli aikansa. Nyt alkaa Ohjelman aika, uusintoineen.

Futurologi kurkistaa tulevaisuuteen: meni jo.

Ajatussantarmi komentaa: heittäydy maailmasta Heideggeriin.

Narkissoksen paluu: tekoitkua ja kuihtunut peilikuva.

Hiljaisuuden retriiteissä ei rukoilla vaan pälyillään ympäriinsä keitä perkeleitä siellä on.

Sairauslinna suoja terveydenkauhua vastaan.

Utelias löytää itsensä kadonneena taiteen syrjäpoluille.