Siitä voi kulkea

Hilja Mörsäri: Siitä voi kulkea (Tampereen aforismiyhdistys ry 2013)

Tämän teoksen Suomen aforismiyhdistys valitsi vuoden 2012 aforismikirjaksi, ja myönsi tekijälle seuraavana keväänä vielä Samuli Paronen -palkinnonkin. Onhan siinä syytä tutustua kirjaan.

Hilja Mörsäri on äidinkielen opettaja, luennoitsija, kouluttaja sekä kriitikko. Edellisen aforismikokelmansa Päivien ja unten kirjasta hän julkaisi jo vuonna 2000.

Aforistiikka on vanhojen kirjoittajien laji, Mörsärikin on jo kahdeksankymmentään täyttänyt. Ikä näkyy kokoelmassa. Lauseet eivät ole keskustelua, paitsi mahdollisen jumalan kanssa. Kuolema istuu nurkassa ja sen läsnäolo puhuttaa. Ollaan sillalla jonka toinen pää jo palaa. Tuomitaan paha, maailmassa, jopa itsessäkin löydetään vähän moitittavaa. Anteeksi on annettava jotta taivaan portille ei jäisi kaunoja näytettäväksi. Kuolemansynnit, nyt jos koskaan ne ovat kuolemaksi. Sitä haluaa olla kuin muutkin, tuomita ajattelun, siis toisinajattelun.

Kun elämä karkaa käsistä on myöhäistä tyytyä siihen mitä on jäänyt. Välttämättömyydelle annetaan hyveen torkkupeitto. Jumala on kuin ihminen, tykkää että hänestä puhutaan. Kun jumala antaa anteeksi, ei tarvitse ihmisiltä pyytää, voi kuolla kasvonsa säilyttäen ja luottaen siihen ettei kuolleista puhuta pahaa.

Vanha kaipaa elämää ja kuolemaa, pelkää elämää ja kuolemaa eikä saavuta kumpaakaan. Uni, kun sitä toista pientä kuolemaa ei enää koe. Minkä vanha säilyttää, sen nuoret heittävät hänen mukanaan hautaan. Kuka meistä ansaitsee tulla muistetuksi kuoleman jälkeen? Ei virkamies, ei puurtaja, opettaja. Nälkään kuollut maalari, huumeisiin kuollut muusikko, miljoonia tappanut tyranni, tuollaiset muistan.

Puhun määritelmin, pienin kuvin, autistisesti. En halua katsoa lauseeni vaikutusta kun pelkään ettei ole mitä katsoa.

Poimin kirjailijan näköaloja kuvaavia lauseita teoksesta:

Olen löytänyt nimesi. Et ole enää etsintäni kohde.

Jos et kestä luopumista, mikään onnettonuus ei sinua pelasta.

Onni jota ei voi jakaa – kuolema.

Rajaan tyytyminen. Totella olematonta, olla pyrkimättä.

Epätoivo sumentaa ainoan aikamme, nykyisyyden.

Totisin kohtaaminen – kasvotusten mullan kanssa.

Elämä karkaa edestäni. Yritän tavoitella sitä sanoin.

Vastakohtien kohtaaminen – aika repeää, äärettömyys pääsee sisään.

Synkkää, synkkää. Järkyttyisin jos joku ikäiseni kirjoittaisi samoin, ja vanhahan alan olla minäkin.