Pöllöistä ja ihmisistä

Desmond Morris: Owl (Reaktion Books Animal series 2009, 216 s.)

Sukupolveni muistaa Desmond Morrisin kirjasta Alaston apina, joka ilmestyi vuonna 1967, ja minäkin hankin sen suomennoksen tuoreeltaan lukioaikaiseen kirjahyllyyni. Tuon jälkeen hän on kirjoittanut koko joukon kirjoja eläinten ja ihmisen käyttäytymisestä sosiobiologisesta näkökulmasta. Kotimaassaan hänet tunnetaan lisäksi surrealistisena maalarina ja televisiosta sekä filmeistä.

Sattui käteen hänen viimeisin kirjansa, Owl, joka kertoo siis pöllöstä. Kirja ei ole mikään tavanomainen luonto-opas tai lintukirja vaan pääosan saa ihmisen käsitys pöllöstä.

Pöllöjä maapallolla on ollut jo 60 miljoonaa vuotta, ihmiset ovat niitä ihmetelleet olemassaolonsa alusta asti. Pöllö, ilmeinen huuhkaja, on piirretty ensi kerran vähintään 30000 vuotta sitten. Seuraavat luolamaalaukset ovatkin sitten jääkautisesta Etelä-Ranskasta ja esittävät tunturipöllöperhettä, laji asui siis noihin aikoihin Pyreneiden maisemissa.

Pöllön ja ihmisen erityissuhde johtuu päästä. Ihminen katsoo pöllöä kuin ihmistä, kasvoista kasvoihin. Jopa egyptiläiset, jotka piirsivät ihmisetkin sivuprofiilina, kuvasivat pöllön lähes ainoana oliona kasvot kohti katsojaa, ruumis tosin aina sivusta kuvattuna.

Ihmiskasvoinen lintu on ollut monien uskomusten kohde. Yön lintuna ja vahvasti aseistettuna petona pöllöä on pelätty, pelko on kai vanhin tapa suhtautua siihen. Babyloniassa vajaat 4000 vuotta sitten muovattu terrakotta-savireliefin jumaluus ”Yön kuningatar” on alaston nainen jolla on pöllön jalat ja siivet. Puolisentoista vuosituhatta myöhemmin pöllön tuhovoima oli vaihtunut Athenen ja Minervan pöllön viisauteen. Kreikkalaisten rahoissakin oli alusta asti tuo Athenen pöllön kuva, taitaapa olla vieläkin Kreikan euron kolikossa. Ihmisen on helppo kuvitella pöllö viisaaksi koska sehän näyttää ihmiseltä. Ilonpilaaja voisi muistuttaa että pöllö on kuitenkin kokoisekseen linnuksi aika tyhmän oloinen, se on liian hyvin aseistettu jotta se joutuisi elääkseen kohtaamaan vaikeita älyllisiä haasteita. Vahvat kynnet ja peloton luonne ovat synnyttäneet monia uskomuksia siitä että pöllö voi suojella ihmistä. Oven yläpuolelle levitetty pöllö on suojellut asumuksia ja pöllöamuletit niitä kantavia ihmisiä. Intiassa vaurautta ja rikkautta tuova jumala Lakshmi ratsastaa pöllön selässä. Lakshmi tuo rahaa mutta rikkaus taas tuo yksinäisyyttä, mitä pöllö kuvaa. Tosin pöllöparkoja myös uhrataan Lakshmille rikkauksien toivossa. Viisaalle pöllölle, tässä tapauksessa tornipöllölle, on Skotlannissa paikoin annettu tehtäväksi tuoda häätilaisuudessa sormukset alttarille.

Yleisesti on myös uskottu ettei pöllö näe päivällä hyvin, sehän näyttää torkkuvan päivisin silmät sirrillään, lähes ummessa.Totuus on kuitenkin toinen, huuhkaja esimerkiksi näkee päivälläkin ihmistä paremmin.

Uskomuksia pöllöstä riittää. Pääsiäisnoidan luudalla on aiemmin istunut kissan paikalla pöllö, muinaisessa Roomassa noidat lensivät itse pöllöinä ja huusivat kuolemaa. Juopon on voinut parantaa syöttämällä hänelle pöllön munia. Pöllön sydän laitettuna naisen vasemman rinnan päälle pakotti hänet paljastamaan kaikki salaisuutensa. Pöllöjä kuten meitä muitakin yötyöläisiä pidetään laiskoina koska ne nukkuvat päivisin. Pöllö on ollut intiaanien totemieläin, ja myöhemmin esimerkiksi brittiläisten tyttöpartiolaisten tunnusmerkkieläin. Jopa muutamat urheiluseurat ja joukkueet ovat valinneet tunnuksekseen tai nimekseen pöllön, täkäläinen Bubi-huuhkajan esiintyminen 2007 Olympiastadionilla käsitellään kirjassa, totta kai, ja muistetaan mainita että Suomen jalkapallomaajoukkue tunnetaan mediassa nykyisin Huuhkajien nimellä.

Taiteessa pöllöt ovat yleisiä lintuja, lähinnä noiden symboliarvojensa takia ja tietysti koska pöllön ihmiskasvoisuus suorastaan houkuttelee piirtämään sen. Tuoreimpia tuttavuuksia kirjallisuudessa ovat esimerkiksi Harry Potter- kirjojen monet kesyt pöllöt, Harrylla itsellään tunturipöllö Hedwig (elokuvassa pöllö on kuitenkin koiras eikä naaras). Nalle Puhin viisas pöllöystävä on tuttu, samoin monet muut lastenkirjojen pöllöt. Pablo Picasso maalasi pöllöjä, toisinaan omakuvikseen. Keskiajan Hieronymus Bosch maalasi monia pöllöjä kristillishenkisiin tauluihinsa lähinnä pahuutta ja pimeyttä symboloimaan. Albrecht Dürer oli ensimmäinen joka kuvasi pöllön ihan itsenään, ilman symboliikan painolastia. Picassolla on myös pöllöveistos, ja vaikkapa pöllöaiheisia koriste- ja käyttöesineitä on helppo kerätä ympäri maailmaa satamäärin. Pöllöpostimerkkejäkin on tehty runsaasti, parhaalla keräilijällä niitä on yli 190 maasta yhteensä toista tuhatta. Erästä hahmoa ei kuitenkaan vielä ole. Yöllinen kostaja Batman on Lepakkomies, vaikka hän voisi aivan yhtä hyvin olla Pöllömies, viisauden ja pahuuden voimien yhdistelmä.

Kirjan loppuosa kuvaa lyhyesti pöllöjen perusominaisuuksia, fysiologiaa, biologiaa ja käyttäytymistä muutamia erikoisempia lajeja unohtamatta. Suurin erikoisuus, kooltaan ja muutenkin, on ollut Bahamalla elänyt lentokyvytön pöllö Tyto ballens. Tornipöllön metrin korkuinen sukulainen on kuollut aikoja sitten sukupuuttoon mutta elää yhä uskomuksissa puoliksi ihmishahmoisena menninkäisenä, jopa niin että toinen maailmansotakin on osittain sen seurausta. Erään nuorukaisen sanotaan kaataneen aikoinaan tuon myyttisen pöllöihmisen pesäpuun varoituksista huolimatta. Hänestä tuli se Britannian pääministeri joka pöllön kiroamana antoi Hitlerille periksi Münchenissa ja sota alkoi...

Siitä voi kulkea

Hilja Mörsäri: Siitä voi kulkea (Tampereen aforismiyhdistys ry 2013)

Tämän teoksen Suomen aforismiyhdistys valitsi vuoden 2012 aforismikirjaksi, ja myönsi tekijälle seuraavana keväänä vielä Samuli Paronen -palkinnonkin. Onhan siinä syytä tutustua kirjaan.

Hilja Mörsäri on äidinkielen opettaja, luennoitsija, kouluttaja sekä kriitikko. Edellisen aforismikokelmansa Päivien ja unten kirjasta hän julkaisi jo vuonna 2000.

Aforistiikka on vanhojen kirjoittajien laji, Mörsärikin on jo kahdeksankymmentään täyttänyt. Ikä näkyy kokoelmassa. Lauseet eivät ole keskustelua, paitsi mahdollisen jumalan kanssa. Kuolema istuu nurkassa ja sen läsnäolo puhuttaa. Ollaan sillalla jonka toinen pää jo palaa. Tuomitaan paha, maailmassa, jopa itsessäkin löydetään vähän moitittavaa. Anteeksi on annettava jotta taivaan portille ei jäisi kaunoja näytettäväksi. Kuolemansynnit, nyt jos koskaan ne ovat kuolemaksi. Sitä haluaa olla kuin muutkin, tuomita ajattelun, siis toisinajattelun.

Kun elämä karkaa käsistä on myöhäistä tyytyä siihen mitä on jäänyt. Välttämättömyydelle annetaan hyveen torkkupeitto. Jumala on kuin ihminen, tykkää että hänestä puhutaan. Kun jumala antaa anteeksi, ei tarvitse ihmisiltä pyytää, voi kuolla kasvonsa säilyttäen ja luottaen siihen ettei kuolleista puhuta pahaa.

Vanha kaipaa elämää ja kuolemaa, pelkää elämää ja kuolemaa eikä saavuta kumpaakaan. Uni, kun sitä toista pientä kuolemaa ei enää koe. Minkä vanha säilyttää, sen nuoret heittävät hänen mukanaan hautaan. Kuka meistä ansaitsee tulla muistetuksi kuoleman jälkeen? Ei virkamies, ei puurtaja, opettaja. Nälkään kuollut maalari, huumeisiin kuollut muusikko, miljoonia tappanut tyranni, tuollaiset muistan.

Puhun määritelmin, pienin kuvin, autistisesti. En halua katsoa lauseeni vaikutusta kun pelkään ettei ole mitä katsoa.

Poimin kirjailijan näköaloja kuvaavia lauseita teoksesta:

Olen löytänyt nimesi. Et ole enää etsintäni kohde.

Jos et kestä luopumista, mikään onnettonuus ei sinua pelasta.

Onni jota ei voi jakaa – kuolema.

Rajaan tyytyminen. Totella olematonta, olla pyrkimättä.

Epätoivo sumentaa ainoan aikamme, nykyisyyden.

Totisin kohtaaminen – kasvotusten mullan kanssa.

Elämä karkaa edestäni. Yritän tavoitella sitä sanoin.

Vastakohtien kohtaaminen – aika repeää, äärettömyys pääsee sisään.

Synkkää, synkkää. Järkyttyisin jos joku ikäiseni kirjoittaisi samoin, ja vanhahan alan olla minäkin.

Prokrusteen vuode

Nassim Nicholas Taleb: The Bed of Procrustes – Philosophical and practical aphorisms

Random House 2010, Penguin Books 2011

Kirjailija on professori, riskienhallinnan tutkija, flanööri, kirjoittanut pari talouspuolen hittikirjaa. Tässä käsillä oleva on kolmas. Kaikista on jo tehty suomennoskin, mutta luin nyt tämän alkukielisen.

Taustasta voi jo helposti ymmärtää että hän ylistää joutilaisuutta ja halveksii palkkatyötä. Sitähän hänen asiakaskuntansakin elämänviisautena pitää, sille lauluja laulat kenen pullanmuruja nokit.

Aforistina Taleb on suomalaisittain ja yleismaailmallisessakin katsannossa poikkeava, hän selittää lauseitaan. Tämä kirja alkaa johdantokappaleella, missä selitetään Prokrusteen ja hänen vuoteensa kreikkalainen tausta ja sitten täsmennetään miten sen pitäisi tässä kirjassa näkyä. Lopussa on jälleen monisivuinen jälkipuhe, missä vielä kerrataan oppikirjan tapaan käsiteltyjä aiheita. Tapa on hyvin professorimainen ja samalla lukijoita aliarvioiva. Ekonomisteista ja talousväestä hän puhuu muutenkin hyvin vähättelevästi joten voi epäillä asenteen olevan ainakin osaksi aito, vaikkakin tietysti poleemisesti kärjistynyt.

Kun kirjoittaja määrittelee nörtin henkilöksi, joka kysyy aforismin merkitystä, hän paitsi paljastaa suunnanneensa kirjansa nörteille, myös olevansa nörtti itsekin.

Jälkipuheessa Taleb myös kertaa aforismin historiaa ja tyylilajeja. Hän vähäksyy nykymuodin mukaisia vitsejä, sukkeluuksia ja onelinereita. Hän arvostaa elämänohjeita, moraliteetteja, totuuksia ”jotka aukeavat vasta useamman lukemisen jälkeen”. Totuuksia Taleb laukoo eikä useinkaan uskalla niitä liiemmin hämärtää. Hänellä on vahva käsitys oikeista arvoista, lähes julistava. Se varmasti sopii hänen omimmalle yleisölleen, talousnörteille, mutta rasittaa kirjallisemmin orientoitunutta lukijaa. Tyyliä kuvaa mainiosti Talebin oma lause:

A good maxim allows you to have the last word without even starting a conversation.

Tuo esimerkki paljastaa myös että lauseet ovat monesti klassisten ajatusten kierrätystä, aforistiikkaa paljon lukeneelle kovin tutun oloisia.