Kostea heinikko kasteli jalat, yöllä oli satanut. Saderintaman
jälkeinen koillistuuli sai aamun puistattavan koleaksi. Lauantai ei
luvannut hyvää viikonlopuksi, mutta työssäkäyvän ei auta valittaa. Jos
ulos haluaa, on mentävä silloin kun ehtii. Muita ei pitkospuita
kiertämässä näkynyt, lienevätkö laiskempia vai olisiko jossakin ollut
vetävä häly. Projektiretkille ei nyt ollut hinkua. Ajoneuvo oli vietävä
huoltoon, ylikilometrejä tulisi pitkästä maakuntakierroksesta liikaa
eikä oikein ollut paineitakaan, mitään todella upeaa ei tuntunut olevan
tarjolla missään.
Pari hölkkääjää oli sentään jo näinkin varhain
liikkeellä, taitaa heilläkin olla samoja paineita – viikoittaiset lenkit
kasautuvat viikonlopuille. Laulavat linnut olivat jo hiljenemässä,
sorsien ja lokkien torailua kuului ruoikon ulkoreunalta. Putkea olen
laiska kuljettamaan mukanani, mutta nyt se sentään oli matkassa,
ajattelin ehtiä laskemaan aamun vesilinnut tornista ennen kuin pitäisi
lähteä perheen kanssa maalle anopin syntymäpäiville. Sieltä poisjäänti
hiljentäisi vaimon varmaan kuukausien mykkäkouluun.
Varhaisesta
aamusta huolimatta kanahaukka oli jo ehtinyt lähteä rantametsästä
saaliin hakuun. Se pyyhkäisi matalalta ylitseni ja lähti ylittämään
lahtea. Lokit ja sorsat kohahtivat heti siivilleen ja huusivat
närkästystään niin, että teki mieli peittää korvat. Haukka sai edestään
ilmaan pari harmaahaikaraakin, ja jonkin... No, onhan kummallinen, kai
sekin ardea... No ei helvetissä, pienempi, muttei kaulushaikarakaan.
Tumma on, ja siivillä iso vaalea alue... Perhana, ei voi olla, ihan on
kyllä yöhaikaran näköinen.
Pakko tässä oli pysähtyä, laittaa
putki jalustalle ja ottaa lintu tähtäimeen. Kyllä se vain oli niin
siisti yöhaikara kuin vain voi olla. Haukka oli jo hävinnyt ruoikon taa,
haikarat ottivat pari kierrosta avoveden yllä ja harmaa kaksikko lähti
soutamaan siivillään kohti rantalepikkoa pari kertaa vihaisesti
rääkäisten. Yöhaikara vaikutti selvästi hermostuneemmalta, erkani
muista, teki laajan kaarroksen koko ruovikkoisen lahden pohjukan yllä ja
lähti sitten yksin lounaaseen.
Hitsi, tämä jos mikä kuuluu
ilmoitusvelvollisuuden piiriin, välähti mieleeni, ja samassa muistin,
että puhelin on auton laturissa. Sekin vielä, pitääkö tässä nyt ennen
aikojaan autolle puhelinta hakemaan, kun päivä muutenkin on menossa
pilalle anoppilaan ajellessa. No, käväisen ainakin ensin tornissa. Kai
siellä näkee jonkun tutun, voi saman tien laittaa viestin hänen
puhelimestaan.
Tornista hallitsi lahden pohjoispään hyvin. Haukka
oli ajanut sorsat kasvustosta paremmin näkyviin avoveteen, eivätkä ne
vielä olleet kiirehtineet takaisin, vaikka saalistaja olikin kadonnut.
Oli täällä aiempina kesinä enemmänkin sorsia ollut, viime vuosina joku
oli pienentänyt jatkuvasti pesijöiden määrää, ja nytkin kolkko alkukesä
hävitti monta pientä poikuetta. Lokeilla näytti menevän vielä huonommin,
pesijöitä ei enää monta ollut, pääosa linnuista oli
ravinnonhakumatkalla kauempaa saaristosta.
Aurinko oli jo niin
korkealla, että se alkoi tuulensuojassa lämmittää. Pääskyt ilmaantuivat
ruoikon ylle etsimään ensimmäisiä lentoon heränneitä hyönteisiä. Kotiin
alkoi olla kiire, luulin toisten jo heränneen, ties vaikka olisivat
soittaneetkin, mutta puhelinhan oli autossa.
Aamulenkkeilijöitä
alkoi ilmaantua lisää. Lintuväkeä ei juuri näkynyt, vaikka oltiin
suurkaupungin laidalla, vain jokunen vanhempi pariskunta, joiden
kiikareista heti näki, etteivät nämä olleet todellisia alan harrastajia.
Noille jo minkä tahansa linnun näkeminen saati tunnistaminen olisi
saavutus sinänsä.
Saavuin autolle, heitin optiikat takapenkille
ja naputtelin viestin puhelimeen. Päivittyneistä viesteistä päätellen
muut näkyivät olleen yöllä viiriäisiä etsimässä. Niistä oli tullut
puolisen tusinaa tietoa eri puolilta eteläistä Suomea. No,
nukkuivatpahan sitten onnensa ohi, ajattelin, ja lähdin ajamaan kohti
kotia.
Kymmenen minuuttia kului, ensimmäinen soitto tuli.
Keravalta joku sattumatuttu oli jo ajamassa paikalle, kyseli
tarkennuksia. Sanoin uudestaan: lintu lähti yksin lounaaseen, ei
hallinnassa. Lisäsin, että olen poistumassa – force majeure, anopin
synttärit. Vähän jätkä narisi, että myöhässä laitoin tiedon eikä
jaksanut kuunnella kun selitin että puhelin jäi auton laturiin. Kohta
seurasi uusia soittoja, etsijöitä oli tulossa pitkin etelärannikkoa,
Tamperetta myöten. Vuosikisaajilla oli painetta, samoin alue- ja
kuntabongareilla. Nuoremmilla elisbongareillakin näytti olevan reikä
lajin kohdalla.
Kotona oli heräilty laiskaan tahtiin. Tultuani
kesti vielä tunnin ennen kuin olimme valmiita lähtöön. Bongarit
kiersivät sillä välin lahtea yöhaikaraa etsien. Pari kertaa soiteltiin
uudestaan minullekin, tarkenneltiin nuotteja ja kyseltiin lahden
muistakin linnuista, erityisesti harmaahaikaroista. Puhelimesta
kuittasin ärsyttävän viestin, jossa todettiin paikalla nyt olevan kolme
harmaahaikaraa aamuisen kahden sijasta. Aina pitää yrittää mitätöidä
toisen havainto, jos ei itse pysty sitä näkemään, eikä tässä ole kuin
sana sanaa vastaan.
Suututti, varsinkin kun nyt olimme vihdoin
menossa anoppilaan. Kaasulla jalka tuntui turhankin raskaalta, vauhtia
riitti. Tiellä pysyttiin kuitenkin hyvin, vaikka se mutkineen
vaikuttikin tieinsinööri Mansikin suunnittelemalta. Anoppi asusti aivan
meren rannassa, itse asiassa jo saaressa, viimeiset kilometrit kulkivat
välillä rantaa, välillä siltoja matalien salmien yli. Edellä ajoi
isonpuoleinen kuormuri, liian leveä ohitettavaksi, varmaan viemässä
jollekin mökkiläiselle rakennustarpeita. Äkkiä huomasin salmea pitkin
lentävän linnun, suurehkon, törmäävän kuorma-auton lavan kulmaan,
kimpoavan siitä tielle ja kolahtavan automme puskuriin, konepellille ja
siitä yli. Pysähdyin levikkeelle ja lähdin katsomaan, kuinka linnun
kävi. Kuollut oli kuin kivi, yöhaikara. Taisi pari perkelettä päästä,
otin vielä lämpimän, elottoman linnun maasta ja kannoin sen auton
takakonttiin. Kirjasin sitten viestin puhelimeen: ”H NYCNYC KIRKKO
Medvastö ad törmäsi autoon ja kuoli, oli tulossa matalalla idästä,
ilmeisesti aamuinen”. Sen unohdin mainita, että itsekin lintuun
törmäsin. Bongarien vihaa se tuskin nykyisestään kasvattaisi – vaikka
lintu löytyi, kuolleesta ei enää pinnaa heruisi. Parikin tuttua
Eläinmuseolta soitteli tuota pikaa ja kyseli lintua kokoelmiinsa. Tuon
arvasin itsekin ja siksi olin linnun talteen laittanutkin. Muita
kommentteja en enää välittänyt kuunnella, vaan suljin puhelimen ja
siirryin vuorostaan kuuntelemaan vaimon ja anopin sanailua, siihen tämä
aamu oli taas tuonut virikettä.
