Toivelistaa

***

Musiikki on kai nykyihmistä lähempänä ja jopa määräävämpänä kuin koskaan aiemmin. Ainakin nuoriso jakautuu ties kuinka moneen alakulttuuriin juuri harrastamansa musiikin mukaan. Vanhempikin väki on hyvin tarkka suosikeistaan. Sattui silmään että eräskin yhdysvaltalainen arvostettu musiikkikriitikko oli tullut kaapista kymmenen kaikkien aikojen suosikkisäveltäjänsä kanssa.

Minullakin noita levyjä on ja hyvin usein kuten nytkin taustalla soi jotakin. Jos laittaisin suosikkilistaani vähän samalta pohjalta kuin Anthony Tommasini, saisin kai ykköseksi saman kuin hänkin, Bachin. Pari seuraavaakin menisi kuten hänellä, Beethoven ja Mozart. Sitten voisi tulla jo pari nimeä jotka häneltä ovat pois jääneet, Sibelius, Tsaikovski, Haydn ja Monteverdi. Loput olisivat sitten samoja kuin häneltäkin löytyy eli Debussy, Stravinski ja Brahms.

Kuten listasta näkee, minulla on aika iso musta aukko oopperan tuntumassa ja myös nykymusiikissa, mitä kuuntelen mieluummin jazzin, rockin ja mitä niitä nyt vielä onkaan, muodossa kunhan paino on musiikissa eikä korvamatojen luomisessa. Ei sillä ettei minulla olisi oopperalevytyksiä kotona, on, ja kuuntelenkin niitä, mutta en ole oppinut sietämään niihin liittyvää pateettisuutta ja ylitaiteellisuutta. Enhän minä ymmärrä näytelmistä tai elokuvistakaan oikeastaan yhtään sen enempää.


***

Siitä puute mistä musiikki

Klassisessa instrumentaalimusiikissa on tietysti korkealentoisuutta ja tilaa yleville ajatuksille, mutta halutessaan sieltä löytää osuvia kuvauksia miltei mille tahansa maailman ja ihmiselon ilmiölle. Otetaanpa esimerkiksi vaikka sukupuoliakti. Puhtainta miesnäkökulmaa tähän edustaa mielestäni Maurice Ravelin Bolero. Koko kappale on yhtä rummuilla tahdistettua crescendoa, teemoja kaksi, alhaalta, ylhäältä, edestä, takaa, miten vain haluatte, jotka toistuvat vuoroin ja keräten mukaan jatkuvasti uusia orkesterin ääniä ja voimaa, kontrolloiden kasvuaan kuten uroskoira viestivettään kunnes lopulta kaikki on pantava peliin ja loppu karkaa hallinnasta. Säveltäjä, muistaakseni ikuinen poikamies, ei pitänyt kappalettaan musiikkina ollenkaan vaikkakin parhaana sävellyksenään.

Naisnäkökulman aktiin tarjoaa taas Jacques Offenbachin Galop Infernal, joka varmasti tunnettaneen paremmin Can Can -nimellä. Tuo tanssi keksittiin vasta myöhemmin, alkuperäisissä Orfeus manalassa -operetin esityksissä Hadeksen valtakunnassa laukattiin hieman eri tyylillä. Tämäkin kappale alkaa kevyellä lämmittelyllä, löytää pian nopean temponsa ja kulkee kohta huipulta huipulle kuin vuoristoradan kelkka, kunnes lopussa kontrolli pettää ja vapauttaa viimeisetkin voimanrippeet.


Näinhän sen tietysti pitäisi mennä, ja nuorena mies yleensä ainakin tuon vartin kerrallaan jaksaakin. Vanhuksia varten taitaisi kuitenkin riittää lyhennelmä. Miehille siihen sopivalta vaikuttaa Benny Goodmanin jazzversio Bolerosta, sellainen runsaan parin minuutin luritus jonka lopusta ei tiedä tuliko miehelle orgasmi vai pissahätä, naisille tuo cancan-teema löytyy sopivana Camille Saint-Saensin Eläinten karnevaalit-sarjasta alun perin kilpikonnia kuvaamaan tehtynä. Ehkäpä niitä kuunnellen ymmärtää, miksi monet vanhemmiten tyytyvät muistelemaan mieluummin menneitä kuin yrittämään uudestaan.

Kermankuorintaa

Teema, Ylen 'kulttuurikanava' televisiossa, muistaa toisinaan kaltaisiani vanhuksia 1960-luvun musiikkiklassikoilla. Beatlesit tai muut popparit eivät kiinnostaneet edes nuorena, mutta Jimi Hendrix aiemmin ja nyt viime lauantain teemana läpikäyty Cream sitäkin enemmän. Varsinkin tämä jälkimmäinen trio oli herkässä nuoruudessani musiikkimakuni keskeisimpiä muokkaajia. Bändin kolmen jäsenen yhteissoitto, toisiaan kuunteleva tasapuolinen ryhmäimprovisointi, oli ainutlaatuista siihen aikaan ja taitaa olla äärimmäisen harvinaista nykyisinkin.

Tuohon aikaan nousi muotiin kitaristikultti, ja se osaltaan taisi koitua tämänkin yhtyeen kuolemaksi, kriitikot kun keksivät solvata Eric Claptonia vanhojen blueskliseiden ylivoimaiseksi taitajaksi - osoittaakseen happamuuttaan faneille joiden mielestä EC oli Jumala. Tälle tuli siten paineita osoittaa että osaa muutakin, ja lopultahan tie sitten johti money&cigarettes -tyyliseen letkeän viihteelliseen soolouraan, jota toki samaa tahtia soittajan kanssa vanhentunut faniväki edelleen kovasti kuuntelee, vain minä taisin matkasta pudota viimeistään Derek&Dominos -vaiheessa. Ericillä ei ollut eväitä vastata Hendrixin tai edes Jeff Beckin innovatiivisuuteen tai esimerkiksi Alvin Leen raakaan nopeuteen, ja Johnny Winter taisi blueskliseet vähintään yhtä hyvin kuin Claptonkin. Ja lopulta valkonaamojen blues oli sen paremmin taitavilta mustilta muusikoilta lupaa kysymättä lainattua. 

Creamin musiikin kivijalkana oli rumpalin ja yhtyeen perustajan Ginger Bakerin vahva, kurinalainen mutta silti ilmeikäs rumputyöskentely. Se piti koossa sekä kitaristin että basistin tajunnanvirrat. Jack Brucen bassotus oli koloristista maalailua, lähes sooloilevaa. Laulajana Bruce oli energinen, ääni vahva ja rosoinen mutta silti selkeä, melkein julistava. Clapton toi bluesiaan esille aina kun vain voi eikä pitänyt lainkaan Jack Brucen ja yhtyeen tuottajien pop-henkisyydestä, vaikka toikin sitten yhtyeen jäähyväislevylle (Goodbye - tosi on, katso kantta tuossa alla) säveltämänsä täydellisen popkappaleen 'Badge', kimpassa kaverinsa George Harrisonin kanssa.

Creamin soitto oli poikkeuksellisen energistä, voima uhkui jokaisesta kappaleesta. Voima koitui kuitenkin osaltaan myös yhtyeen tuhoksi. Jättiläismäisten Marshall-vahvistinkaappien turruttava jylinä stressasi varsinkin rumpali Bakeria, joskus jopa niin pahasti että hän ja Clapton lopettivat soittonsa kesken kappaleen ilman että kaappiensa jytinään ihastunut Bruce edes tuota huomasi. Tuosta kasvoi keikkaväsymyksen lisäksi niin paha riita, että bändi päätti hajota jo parin vuoden kuluttua, vasta vauhtiin päästyään.

Meteli oli lopettaa alkuunsa myös 40 vuotta myöhemmin toteutetut uusintakonsertit. Royal Albert Hallissa vielä kestettiin, ihan miljöön ja uudelleennäkemisen voimalla, ja silläkin, että Marshallit oli kärrätty lavalta pois, museoon kai, mutta New Yorkissa Bakerin ympärille oli rakennettava melua vaimentava pleksikoppi jonka sisällä tulpat korvissa hän hammasta purren vei keikat loppuun, tosin todeten niiden jälkeen että virhe mikä virhe, ja että seuraavaa kertaa ei enää ikinä tule.

Neljässä vuosikymmenessä voima oli hieman hiipunut, Clapton sai soolotilaa nyt siten kuin sitä ennen vanhaan toivottiin. Valitettavasti vain sooloista oli terä kadonnut, esimerkiksi Crossroads soi kesysti ja epäaggressiivisesti, kappaleen White Room kirkkaus oli vaihtunut sibeliaaniseen sävelmössöön. Musiikki kuulosti välillä ZZTopilta, perusjytkettä ilman sytyttäviä koukkuja. Hypnotiikkaa yritettiin taskukelloa pyörittämällä kun Taika-Jimin kevyttä elettä ei enää hallittu. Sointi oli hukannut balanssiaan, se löytyi oikeastaan vain encoren jälkeisessä Spoonful-henkisessä jammailussa, niin Sunshinen osana kuin olikin.

Näin se on, nuoruuden voi vain menettää.

Kansanperinnettä varpusesta

Varpusta on vuosituhansia pidetty hekumallisena lintuna. Varpuset muun muassa vetivät Afroditen vaunuja ja riiustelivat Amorin ympärillä.


Lähi-Idässä varpusia syötiin lemmenlääkkeeksi. Tapa levisi Eurooppaankin, vielä 1600-luvulla lääkärit määräsivät niitä paistettuina pariskunnille, jotka kaipasivat piristystä intiimiin seurusteluunsa.



Noitavainojen aikaan nymfomaanisten noitien uskottiin voivan muuttaa itsensä varpusiksi.


Kristillinen maailma on pitänyt varpusta pirun luomana. Monet legendat kertovat, miten Jeesus milloinkin rankaisi varpusta jollakin puutteella. Joskus pirun uskottiin voivan itsekin ottaa varpusen hahmon. Pyhä Dominicus otti kerran kiinni saarnansa aikaan kuulijoiden ympärillä pyörineen varpusen, nyppi siltä sulat ja höyhenet ja heitti vielä elävän linnun menemään ivaten perään 'Lennä, piru, jos vielä osaat!' ympäröivien nunnien ja munkkien nauraessa ja pilkatessa hänen kanssaan kiljuvaa lintuparkaa.



Venäläiset tietävät, miksi varpunen ei osaa kävellä vaan hyppii. Kerran tulivat rastaat sen luo kylään ja venäläiseen tapaan juotiin tietysti rankasti vodkaa. Kun tarjottava pöydästä loppui, lähti varpunen hakemaan kellarista lisää juotavaa, mutta humalassa kun oli kaatui portaissa ja loukkasi jalkansa niin ettei enää sen koommin ole pystynyt kuin hyppimään.

Uusivuosi neljä vuotta sitten

(tuolloinen Kuu ja Venus vapaalla kädellä parvekkeelta kuvattuna) 


***


Uudenvuodenyön
Kuu suutelee Venusta
pilven takana.



***



Lintuasema-aikakauden alussa sata vuotta sitten autiolla saarella elettiin huonon ruoan ja hyvän viskin voimalla lintuja katsellen. Sittemmin myös juomat ovat huonontuneet.





***


Oletko miettinyt, miksi niin monen linnun silmien päällä on musta juova tai naamio? Minusta se on se miltä se näyttääkin: aurinkolasien tapaan tuo musta maski kätkee silmät ja katseen, joka muuten saattaisi säikyttää linnun saaliit. Se näyttää liittyvän usein petomaiseen elintapaan, toisten lintujen tai hyönteisten saalistukseen.




***


Lyhyen talvipäivän matalalla käväisevä aurinko ei vie hämärää eikä kauriita kuusten peittämien kallioiden välisestä notkosta.



***



 

(metsäkauris Porkkalan kärjen hirviniityllä uudenvuodenpäivänä 2009)

Löysin elämän

(tukkasotkia takavuosina Porkkalan kärjessä) 

Kuulun siihen sukupolveen jonka luontoharrastus alkoi jo kansakouluiässä. Maaseudulla useimmista ikätovereistani tuli harrastajametsästäjiä tai -kalastajia, mutta minä innostuin lukemaan kirjoja linnuista. Ilmakiväärin sain vanhemmilta lahjaksi, mutta ensimmäiseen kiikariini oli rahat hankittava itse kesätöillä.

Tuohon aikaan viitisen vuosikymmentä sitten linnuista oli helpointa saada tietoa. Uusia oppaita alkoi tulla markkinoille lähes vuosittain, ja aivan uusi maastomäärityskulttuuri alkoi kuvata lintuja siten että ne oli mahdollista tuntea vähän kauempaakin. Lintujen käyttäytymisestäkin tehtiin useita perusteellisia kirjoja kotimaisin voimin ja 1960-luvun mittaan siihen asti kertynyt tieto kotimaan linnustosta kerättiin uuteen täydelliseen käsikirjaan, jota sen koommin ei olekaan pystytty paremmalla korvaamaan. Varsinainen sytytin järjestelmälliselle harrastukselle oli vuonna 1962 Mitä-Missä-Milloin -sarjassa ilmestynyt Lintuharrastuskirja, jonka muistan kirjastosta lainanneeni ainakin kymmenen kertaa kunnes lopulta ostin oman kappaleeni. Moni muukin innostui tavallani linnuista noihin aikoihin, mutta tuossa iässä harrastuksia aloitettiin ja lopetettiin yhtä sujuvasti kuin nykyisin mennään avioon ja erotaan. Kymmenistä kanssani alkuvuosia lintumantuja kompanneista on jäljellä viitisen sitkeintä, joista pari tulee joskus spontaanistikin maastossa vastaan.

Nykyisin harrastukseen tullaan mukaan tavallisimmin keski-ikäisenä kun työuran nousukiito hiipuu ja velkaorjuuden sekä perhepaineiden hellittäessä alkaa löytyä aikaa muullekin. Uusien tulokkaiden on helppo tulla mukaan bongausharrastukseen: tieto kulkee ja porukka kaivaa linnut nähtäväksi joten vastuuta etsimisestä tai määrittämisestä ei tarvitse ottaa, pitää vain ehtiä ajoissa paikalle. On ohjattuja retkiä ja matkoja joilla opas tekee työn, itse tarvitsee vain listansa päivittää. Harvemmin myöhäisheränneet innostuvat ekologiasta, etologiasta, populaatiotutkimuksista, rengastuksesta tai muusta sellaisesta, nimittelevät vain kärsimysornitologiaksi.

Meille fossiileille lintujen seuraaminen ei ole enää harrastus vaan mieluummin elämäntapa, oleellinen osa persoonallisuutta. Se ei suostu kuolemaan pois, tuli elämään miltei mitä muutoksia tahansa. Kunto voi rapautua, silmät kaihiintua, korvat kuuroutua, mutta kaipuu lintuihin etsii kanavansa. Jos aikaa retkille ei ole, työmatkat, ikkunat, piha tai parveke riittävät. jos niihinkään ei ole mahdollisuutta, voi lukea kirjoja, selata kuvia, järjestellä vanhoja havaintoja tai vain muistella, kuten minä nyt. Linnut taitavat koko elämäni pysyä vähintäänkin toisena niistä kahdesta joita en koskaan vaihda. Toista onkin vaikeampi nimetä, koska sinapinkin olen jo ehtinyt päivittää Turusta Auraan.

(...ja pari telkkääkin mukana)