(tukkasotkia takavuosina Porkkalan kärjessä)
Kuulun siihen sukupolveen jonka luontoharrastus alkoi jo kansakouluiässä. Maaseudulla useimmista ikätovereistani tuli harrastajametsästäjiä tai -kalastajia, mutta minä innostuin lukemaan kirjoja linnuista. Ilmakiväärin sain vanhemmilta lahjaksi, mutta ensimmäiseen kiikariini oli rahat hankittava itse kesätöillä.
Tuohon aikaan viitisen vuosikymmentä sitten linnuista oli helpointa saada tietoa. Uusia oppaita alkoi tulla markkinoille lähes vuosittain, ja aivan uusi maastomäärityskulttuuri alkoi kuvata lintuja siten että ne oli mahdollista tuntea vähän kauempaakin. Lintujen käyttäytymisestäkin tehtiin useita perusteellisia kirjoja kotimaisin voimin ja 1960-luvun mittaan siihen asti kertynyt tieto kotimaan linnustosta kerättiin uuteen täydelliseen käsikirjaan, jota sen koommin ei olekaan pystytty paremmalla korvaamaan. Varsinainen sytytin järjestelmälliselle harrastukselle oli vuonna 1962 Mitä-Missä-Milloin -sarjassa ilmestynyt Lintuharrastuskirja, jonka muistan kirjastosta lainanneeni ainakin kymmenen kertaa kunnes lopulta ostin oman kappaleeni. Moni muukin innostui tavallani linnuista noihin aikoihin, mutta tuossa iässä harrastuksia aloitettiin ja lopetettiin yhtä sujuvasti kuin nykyisin mennään avioon ja erotaan. Kymmenistä kanssani alkuvuosia lintumantuja kompanneista on jäljellä viitisen sitkeintä, joista pari tulee joskus spontaanistikin maastossa vastaan.
Nykyisin harrastukseen tullaan mukaan tavallisimmin keski-ikäisenä kun työuran nousukiito hiipuu ja velkaorjuuden sekä perhepaineiden hellittäessä alkaa löytyä aikaa muullekin. Uusien tulokkaiden on helppo tulla mukaan bongausharrastukseen: tieto kulkee ja porukka kaivaa linnut nähtäväksi joten vastuuta etsimisestä tai määrittämisestä ei tarvitse ottaa, pitää vain ehtiä ajoissa paikalle. On ohjattuja retkiä ja matkoja joilla opas tekee työn, itse tarvitsee vain listansa päivittää. Harvemmin myöhäisheränneet innostuvat ekologiasta, etologiasta, populaatiotutkimuksista, rengastuksesta tai muusta sellaisesta, nimittelevät vain kärsimysornitologiaksi.
Meille fossiileille lintujen seuraaminen ei ole enää harrastus vaan mieluummin elämäntapa, oleellinen osa persoonallisuutta. Se ei suostu kuolemaan pois, tuli elämään miltei mitä muutoksia tahansa. Kunto voi rapautua, silmät kaihiintua, korvat kuuroutua, mutta kaipuu lintuihin etsii kanavansa. Jos aikaa retkille ei ole, työmatkat, ikkunat, piha tai parveke riittävät. jos niihinkään ei ole mahdollisuutta, voi lukea kirjoja, selata kuvia, järjestellä vanhoja havaintoja tai vain muistella, kuten minä nyt. Linnut taitavat koko elämäni pysyä vähintäänkin toisena niistä kahdesta joita en koskaan vaihda. Toista onkin vaikeampi nimetä, koska sinapinkin olen jo ehtinyt päivittää Turusta Auraan.
(...ja pari telkkääkin mukana)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.