Kermankuorintaa

Teema, Ylen 'kulttuurikanava' televisiossa, muistaa toisinaan kaltaisiani vanhuksia 1960-luvun musiikkiklassikoilla. Beatlesit tai muut popparit eivät kiinnostaneet edes nuorena, mutta Jimi Hendrix aiemmin ja nyt viime lauantain teemana läpikäyty Cream sitäkin enemmän. Varsinkin tämä jälkimmäinen trio oli herkässä nuoruudessani musiikkimakuni keskeisimpiä muokkaajia. Bändin kolmen jäsenen yhteissoitto, toisiaan kuunteleva tasapuolinen ryhmäimprovisointi, oli ainutlaatuista siihen aikaan ja taitaa olla äärimmäisen harvinaista nykyisinkin.

Tuohon aikaan nousi muotiin kitaristikultti, ja se osaltaan taisi koitua tämänkin yhtyeen kuolemaksi, kriitikot kun keksivät solvata Eric Claptonia vanhojen blueskliseiden ylivoimaiseksi taitajaksi - osoittaakseen happamuuttaan faneille joiden mielestä EC oli Jumala. Tälle tuli siten paineita osoittaa että osaa muutakin, ja lopultahan tie sitten johti money&cigarettes -tyyliseen letkeän viihteelliseen soolouraan, jota toki samaa tahtia soittajan kanssa vanhentunut faniväki edelleen kovasti kuuntelee, vain minä taisin matkasta pudota viimeistään Derek&Dominos -vaiheessa. Ericillä ei ollut eväitä vastata Hendrixin tai edes Jeff Beckin innovatiivisuuteen tai esimerkiksi Alvin Leen raakaan nopeuteen, ja Johnny Winter taisi blueskliseet vähintään yhtä hyvin kuin Claptonkin. Ja lopulta valkonaamojen blues oli sen paremmin taitavilta mustilta muusikoilta lupaa kysymättä lainattua. 

Creamin musiikin kivijalkana oli rumpalin ja yhtyeen perustajan Ginger Bakerin vahva, kurinalainen mutta silti ilmeikäs rumputyöskentely. Se piti koossa sekä kitaristin että basistin tajunnanvirrat. Jack Brucen bassotus oli koloristista maalailua, lähes sooloilevaa. Laulajana Bruce oli energinen, ääni vahva ja rosoinen mutta silti selkeä, melkein julistava. Clapton toi bluesiaan esille aina kun vain voi eikä pitänyt lainkaan Jack Brucen ja yhtyeen tuottajien pop-henkisyydestä, vaikka toikin sitten yhtyeen jäähyväislevylle (Goodbye - tosi on, katso kantta tuossa alla) säveltämänsä täydellisen popkappaleen 'Badge', kimpassa kaverinsa George Harrisonin kanssa.

Creamin soitto oli poikkeuksellisen energistä, voima uhkui jokaisesta kappaleesta. Voima koitui kuitenkin osaltaan myös yhtyeen tuhoksi. Jättiläismäisten Marshall-vahvistinkaappien turruttava jylinä stressasi varsinkin rumpali Bakeria, joskus jopa niin pahasti että hän ja Clapton lopettivat soittonsa kesken kappaleen ilman että kaappiensa jytinään ihastunut Bruce edes tuota huomasi. Tuosta kasvoi keikkaväsymyksen lisäksi niin paha riita, että bändi päätti hajota jo parin vuoden kuluttua, vasta vauhtiin päästyään.

Meteli oli lopettaa alkuunsa myös 40 vuotta myöhemmin toteutetut uusintakonsertit. Royal Albert Hallissa vielä kestettiin, ihan miljöön ja uudelleennäkemisen voimalla, ja silläkin, että Marshallit oli kärrätty lavalta pois, museoon kai, mutta New Yorkissa Bakerin ympärille oli rakennettava melua vaimentava pleksikoppi jonka sisällä tulpat korvissa hän hammasta purren vei keikat loppuun, tosin todeten niiden jälkeen että virhe mikä virhe, ja että seuraavaa kertaa ei enää ikinä tule.

Neljässä vuosikymmenessä voima oli hieman hiipunut, Clapton sai soolotilaa nyt siten kuin sitä ennen vanhaan toivottiin. Valitettavasti vain sooloista oli terä kadonnut, esimerkiksi Crossroads soi kesysti ja epäaggressiivisesti, kappaleen White Room kirkkaus oli vaihtunut sibeliaaniseen sävelmössöön. Musiikki kuulosti välillä ZZTopilta, perusjytkettä ilman sytyttäviä koukkuja. Hypnotiikkaa yritettiin taskukelloa pyörittämällä kun Taika-Jimin kevyttä elettä ei enää hallittu. Sointi oli hukannut balanssiaan, se löytyi oikeastaan vain encoren jälkeisessä Spoonful-henkisessä jammailussa, niin Sunshinen osana kuin olikin.

Näin se on, nuoruuden voi vain menettää.