Minä uskon

Erkki Melartin: Minä uskon (Otava 1928, 94 s.)


Taas huomasin miten pieni aforismikirjanen paljastaa kaiken paitsi tekijästään, myös lukijastaan. Paavo oli saanut Annaltaan lahjaksi jo ennen syntymääni Erkki Melartinin aforismikokoelman "Minä uskon". Paavo oli arvatenkin kiittänyt kohteliaasti ja vielä ehkä puhunut siitä myöhemmin kysyttäessä jotakin ympäripyöreää. Hyllyyni sattuessaan kirjan sivut olivat kuitenkin vielä painon jäljiltä irti leikkaamatta, sisältöä ei ole kukaan tutkinut.

En tiedä huomasiko perikunta Paavon unohduksen kun aikanaan vei hänen jälkeenjääneet kirjansa divariin. Koen kuitenkin jälleen velvollisuudekseni käydä läpi tämänkin kirjan. Erkki Melartin on nykyaforistiikankin harrastajalle tuttu. Samanniminen mies kirjoittaa myös mietelauseita ja lienee vain ajan kysymys koska nekin suljetaan yksiin kansiin.

Vanha Erkki on tunnetumpi säveltäjänä ja musiikkipedagogina, kovin monet hääparit tässä maassa ovat marssineet avioliittoon hänen luomansa Prinsessa Ruususen juhlamarssin tahdissa. Aforismikokoelmaansa hän lienee halunnut koota maailmankatsomuksensa suuntaviivat. Teosofina ja ruusuristiläisenä hän ei niitä dogmatisoinut, kovien väitteiden sijaan hän esitti paljon henkilökohtaisia havaintojaan ja kysymyksiä. Klassiselle aforismille uskollisena hän rakensi ne poluiksi, joiden päässä aukesi näköaloja moneen suuntaan. Opettajana häntä pidettiin kilttinä, mutta paitsi sävellystaitoaan hän pystyi välittämään oppilailleen myös ruusuristiläisyyttä.

Kirjailija numeroi teoksen kappaleet roomalaisittain I-VII antamatta niille muita nimiä kuin viimeiselle Coda, joka on siis ellei aivan loppuhuipennus niin ainakin yhteenveto aiempien lukujen teemoista. Siten hän lie halunnut esittää projektinsa sävellyksenomaisena, ja samaa korostaakseen hän antoi sille opusnumeronkin.

Laitanpa taas muutaman esimerkin kirjasta niin tiedätte mihin kirjailija uskoo:


Toivotamme usein ystävillemme "onnea ja menestystä" emmekä ajattelekaan, kuinka usein nämä seikat ovat vastakohtia.


Me kysymme: minne on nuoruutemme hävinnyt? Emmekä huomaakaan, että se on piiloutunut syvälle meihin itseemme.


Ankarimmin rankaisee Jumala meitä - kuulemalla rukouksemme sellaisenaan.


Tiemme maailmassa: iloisin mielin yhä uudestaan ja uudestaan epäonnistua.


Todella suuren sielun ihmishalveksintaan sisältyy monin verroin enemmän rakkautta kuin keskinkertaisten ihmisten ystävällisyyteen.


Pelko ja rakkaus ovat vastakohtia eivätkä toimi yhdessä. Viha ja rakkaus eivät ole vastakohtia.


Kateus on se kunnioituksen muoto, jonka me useimmin ja helpoimmin annamme niille, jotka ovat meitä etevämmät.


Me leikittelemme vapaudella kuten lapset ladatulla revolverilla.


On olemassa muutamia henkilöitä, joita emme voi sietää sen vuoksi, että he hermostuttavalla tavalla aina ovat oikeassa.


Todellinen taideteos on aina - uhri.


Moni luulee olevansa itsenäinen sen vuoksi, että hän pilkkaa esikuvaansa.


Tuhannesti parempaa on yhä uudestaan ja uudestaan pettyä kuin aina kulkea epäilevin mielin.


Ikävystyminen on tyhjäntoimittajan ainainen pelko ja - ainainen seuralainen.


Rakkaus on kuin jalo musiikki, se antaa meidän välittömästi tajuta taivaan.

Harppuuna taivaalta

Maailmantähden käytös on vakaa ja ylväs,




se erottuu joukosta muita mahtavampana.




Jo nuorena se on oppinut keskittymään vain omaan suoritukseensa



joka on kovien olosuhteiden ja suurten estradien koulima



Meidän raukoilla rannoillamme, vähäisillä vesillämme se tuntuu diivailulta



eivätkä palkkiotkaan ole paljon silakkaa kummempia.




ja siksi tähti kaartaa takaisin valtamerille.

Piraatti

Avomeren äärellä, tiirojen ja lokkien pesäluotojen tuntumassa asuu myös räpyläjalkainen peto.

Sen huomaa helposti joko kallioluodon korkeimmalta huipulta tai kun se äänekkäästi naukuen tekee kaarroksen lähestyjän yllä.

Sillä on aikaa lorvailla, mutta kun se huomaa tiiran tai lokin joka on tuomassa ruokaa pesälleen

se pudottautuu vedenpintaan ja kiihdyttää hetkessä vauhtinsa äärimmilleen kuin hyökkäävä haukka.

Se repii ja piiskaa uhriaan armotta kunnes saaliskalan on pakko vaihtaa omistajaa.

Suomen rannikon kihut ovat lähes kaikki tummia tai vain heikosti vaaleita, mutta Jäämeren rannoilla merikihujenkin puku muistuttaa enemmän tunturikihua.

Laji viihtyy täällä vain kesän, tähän aikaan pesäluodon huipulla piileskelee pari pientä poikasta.

Eletyn valo

 

Tämä taannoinen arvioni tuli mieleen kun menneellä viikolla satuin linturetkelläni samalle saarelle kirjailijan kanssa. En kuitenkaan haastatellut, kun tämä anonymiteetti on elämäntapani. Olisin voinut lipsauttaa, että hänen tapansa vilkaista kiikarilla - nuoruudestani muistuttava 10*50 porroprisma - pitäen sitä vain yhdellä kädellä paljastaa aloittelijan. Vakaaseen näkymään tarvitaan aina kaksi kättä.

Anne Hänninen: Eletyn valo Valitut runot 1978-2005 (WSOY 2008, 443 s.)


Vuoden 2008 aikana ilmestyneistä mietelmäkirjoista tämä on ollut minulle antoisin. Kohdallani se johtuu tietysti siitä, että luontorunoutta on kirjassa paljon. Kirja on toki kokoelma jo aiemmin ilmestyneistä teoksista, erittäin runopainotteinen vielä, joten ymmärrän, jos Hännisen tuotantoon aiemmin tutustuneet eivät siitä uutta irti saa.

Kirjaa voi kuitenkin verrata kuluneen vuoden aforismikirjoihinkin. Jos nuo runot jättää vähemmälle, vertailukohdaksi voisin ottaa Tiina Lehikoisen esikoisen. Monissa Hännisen runoissa, tai sellaisissa runoissa, jotka eivät ole selkeästi aforismeiksi rajattuja, on sama älyllisen mietiskelevä ote kuin Lehikoisella, vaikka teemat ovat tietysti täysin toiset. Feminismi on enemmän naisena olemista kuin miehiä vastaan sotimista. Luontoa voi katsella ja kuunnella sotkematta siihenkään sukupuolien sotaa. Yksinäisyys, jopa kosminen sellainen, sielujen erillisyys ja kohtaamattomuus, sama kuin keskustelussa kuoleman rajan kahden puolen, on esillä lähes koko ajan.

Varsinaisen luonnonlyyrikon mainetta Hänninen kavahtaa, ja korostaa luontokuvaustensa metaforisuutta ja sidoksia inhimillisiin tunteisiin.

Kirjan tavoite on ollut esitellä Hännisen runoilijakuvan kehitys kolmen vuosikymmenen aikana, ja tässä suhteessa aforismeilla on vain sivuosa. Ne näkyvät ilmaantuneen 1980-luvun lopulla ja kadonneen uudestaan vuosituhannen vaihteen jälkeen. Lauseet ovat lyyrisiä ja niissä on usein silmiinpistävän, kouriintuntuvan kuvallinen ote.

Me särjetyt, me viiltävät.

Tuossakin kuvana särkynyt lasi, sen terävästi puhkovat sirpaleet, sielujen metaforana. Tai sitten tämä kokonaisuus, kuvista rakentuu sarja jossa on enemmän ajatusta kuin monessa aforismisarjana tarjotussa:


Miten voit noin keveästi kulkea vaikka tie pettää sinua.


Vuodet, pitkin pituuttaan kuin pitkospuut,
katkeilleet, eivätkä tiedä mitä kannattelivat.


Kuvitelmat särkyvät toteutuessaan.


Savesta talo, nikamat. Vain sade tietää avaimen.


Olit onnellinen tai onneton, ei suurta merkitystä kun katsot kaukaa: kuin mereen valunutta vettä.


Älä koskaan mene mihinkään ja jos menet, älä tosissasi, todella: kosmisen näytelmän ohje numero yksi.


Kuvailun ja nimeämisen ongelmia käsitellään vähän väliä, esimerkkinä seuraava kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt sarja:


Hän ei tiedä, on vain viisas: pelkää unohtavansa.
Hän ei osaa puhua, ei tiedä: hän vain etsii.


Tiedät, osaat puhua mistä tahansa. Et etsi mitään.
Luettelet viisaudet, et koskaan toteuta.


Paljastaminen kätkee. Nimeäminen sulkee.
Miksi peittää sitä mitä ei ole: ei se niin synny.


Kaikki on nähtävissä. Läpinäkyvää.
Ehkä kaikki on aivan miltä se näyttää. Sokeat kuvailee.


Rivien väliin, taa olen pudonnut.
Ei tarvitse pysytellä.


Merkkinä siitä mihin kirjailija on tähän mennessä päässyt olkoon kirjan lopun lause:


Tulen sydämessä
välkkyy mysteeri, sen haluamme pitää.

Runouden selättäjät

(Karelin miettii riimiä)

(Raskaan sarjan runoja, Kustannus-Puntsi 2008, 134 sivua, mestaripainijoiden kirjoituksista toimittanut ja kuvittanut Erkki Alajärvi)

Eteviltä miehiltä on kautta aikain edellytetty ruumiin ja hengen hyvää kuntoa. Vanhat myytit eri puolilta maailmaa kertovat sankareista, jotka osasivat paitsi sotia myös runoilla, laulaa ja tietää muita enemmän, kuten vaikkapa suomalaisten muinaisheerokset Väinämöinen, Ilmarinen, Joukahainen ja Lemminkäinen. Suomessa laulu on edelleen isojen miesten kulttuuriperinnettä, moni mahtavan raamikas bassoääni on täältä lähtenyt maailman klassisille konserttilavoille ja viihdepuoleltakin löytyy Tapio Rautavaaran sekä Eino Grönin tapaisia urheilusankareita.

Isot miehet myös runoilevat. Ikäiseni muistavat hyvin kaikkien aikojen parhaan nyrkkeilijän, Cassius Clayn, sittemmin Muhammad Alina paremmin tunnetun, joka riimitteli spontaanisti tunnelmat sekä otteluidensa aattona että niiden voitokkaaksi lopuksi. Suomessa Pertti Ukkola tuli runoharrastuksineen esiin Montrealin olympiapainikultansa yhteydessä. Sittemmin kävi ilmi ettei hän ollutkaan Suomessa yksin. Eero Suvilehto hallitsi molskilla sekä kreikkalais-roomalaisen että vapaan painityylin ja paperilla runot sekä aforismit tieteellisen kirjoittamisen lisäksi. Raskaan sarjan valtiaat Aleksander Karelin ja Tomas Johansson kirjoittivat molemmat, kuten myös Karelinin valmentaja Gennadi Sapunov. Pohjoisen isot miehet Osmo Hekkala ja Erkki Alajärvi ovat paitsi painin taitajia myös monipuolisia sanataiteilijoita.

Aforismien harrastaja huomaa kirjassa erityisesti Eero Suvilehdon osuuden, ja muistaa samalla häneltä ilmestyneen viime vuonna kokoelman 'Kysyi sammakko tietä', mihin tämänkin kirjan johdannon alussa heti nimeä mainitsematta viitataan. Seuraavassa muutama näyte Suvilehdon aforismeista nyt käsiteltävänä olevassa kirjassa:


Myytti yksilöstä pitää lauman läjässä.


Typeryys tarvitsee järkevimmät perusteet.


Mukava mies, jos saa olla oikeassa.


Kun enkelit riitelivät, sain tämän sulan.


Paini lajeista parhain, enemmän ihmistä, vähemmän välineitä.


Kilpaile vain itsesi kanssa, sillä olet ainut arvoisesi vastus.


Jäätiköt sulavat. Vielä löytyisi pala hattuun.


Anonyymi nosti mieleeni jokin aika sitten äijäilykirjallisuuden. Feministien ja heidän kastraattikuoronsa käsitys äijäilystä on alentava, sillä nimellä he kutsuvat touhua mitä aiemmin kuvailtiin puberteettiseksi. Tämänkertaisessa teoksessa jos missä on mielestäni myönteistä äijäilyä, sitä, että raavaat urokset kokeilevat rajojaan ja ylittävät ne itsevarmoina ja ylpeinä tekemisestään. Tosimies, perusäijä, voi tyytyväisenä todeta kuin Aleksander Karelin - lennokas suomennos on Erkki Alajärven:

Mua vastustajat nimitteli:
Karhu! Vuorenpeikko!
Vaikk' hengenvoimiin verrattuna
on fysiikkani heikko.

Viisauden käsikirjasta

"Paradoksi on eräänlaista hämäämistä, alussa suosittua uutena ja pirteänä, mutta harhan haihduttua varsin halveksittua. Se on tavallaan huijausta ja valtion asioissa tuhoisaa. Ne, jotka hyveen tietä eivät pääse tai uskalla pyrkiä sankaruuteen, turvautuvat paradokseihin ja herättävät ihailua tyhmissä, mutta innoittavat viisaita oikeisiin päätelmiin. Paradoksaalisuus todistaa arvostelukyvyn horjuvuutta ja on kaukana viisaudesta, ja jollei pohja aina ole väärä, on se ainakin epävarma, mikä on vaarallista tärkeissä asioissa."

Toteamus on Baltasar Gracianin, jonka taidot riittivät tekemään Viisauden käsikirjan, oppikirjan jokaiselle oraakkeliksi haluavalle. Gracian kirjoitti itse alunperin pidemmin ja perinpohjaisemmin, Viisauden käsikirja on hänen elinaikanaan syntynyt tiivistetty kooste hänen aiemmista teoksistaan.

Oraakkelit ja neuvonantajat ovat aikojen alusta olleet arvoituksellisia, ja heidän vähäisinä perillisinään aforistien ihanteena on ollut paradoksaalisuus ja moniselitteisyys.

Nykymaailma on unohtanut Gracianin pääteokset, ja aforistiikkakin , vaikka viisauskirjallisuudeksi edelleen lasketaan, on horjahtanut vitsailuksi ja sanaleikeiksi jos ei syrjäytyneiden kiukutteluksi. Sanaleikkeihin ja vitseihin Gracianilla on myös selkeä kanta: "Ken aina pilailee, ei koskaan ole oikea mies. Hänet rinnastetaan valehtelijaan eikä kumpaakaan uskota, koska pelätään toisen valheita ja toisen ilveitä. Ei koskaan voi tietää, milloin hän puhuu järkevästi, ja siksipä tuntuu kuin ei hänellä järkeä olisikaan. Mikään ei pilaa pahemmin kuin ainainen pila. Jotkut pääsevät vitsiniekan maineeseen ja menettävät viisaan maineen."