Eletyn valo

 

Tämä taannoinen arvioni tuli mieleen kun menneellä viikolla satuin linturetkelläni samalle saarelle kirjailijan kanssa. En kuitenkaan haastatellut, kun tämä anonymiteetti on elämäntapani. Olisin voinut lipsauttaa, että hänen tapansa vilkaista kiikarilla - nuoruudestani muistuttava 10*50 porroprisma - pitäen sitä vain yhdellä kädellä paljastaa aloittelijan. Vakaaseen näkymään tarvitaan aina kaksi kättä.

Anne Hänninen: Eletyn valo Valitut runot 1978-2005 (WSOY 2008, 443 s.)


Vuoden 2008 aikana ilmestyneistä mietelmäkirjoista tämä on ollut minulle antoisin. Kohdallani se johtuu tietysti siitä, että luontorunoutta on kirjassa paljon. Kirja on toki kokoelma jo aiemmin ilmestyneistä teoksista, erittäin runopainotteinen vielä, joten ymmärrän, jos Hännisen tuotantoon aiemmin tutustuneet eivät siitä uutta irti saa.

Kirjaa voi kuitenkin verrata kuluneen vuoden aforismikirjoihinkin. Jos nuo runot jättää vähemmälle, vertailukohdaksi voisin ottaa Tiina Lehikoisen esikoisen. Monissa Hännisen runoissa, tai sellaisissa runoissa, jotka eivät ole selkeästi aforismeiksi rajattuja, on sama älyllisen mietiskelevä ote kuin Lehikoisella, vaikka teemat ovat tietysti täysin toiset. Feminismi on enemmän naisena olemista kuin miehiä vastaan sotimista. Luontoa voi katsella ja kuunnella sotkematta siihenkään sukupuolien sotaa. Yksinäisyys, jopa kosminen sellainen, sielujen erillisyys ja kohtaamattomuus, sama kuin keskustelussa kuoleman rajan kahden puolen, on esillä lähes koko ajan.

Varsinaisen luonnonlyyrikon mainetta Hänninen kavahtaa, ja korostaa luontokuvaustensa metaforisuutta ja sidoksia inhimillisiin tunteisiin.

Kirjan tavoite on ollut esitellä Hännisen runoilijakuvan kehitys kolmen vuosikymmenen aikana, ja tässä suhteessa aforismeilla on vain sivuosa. Ne näkyvät ilmaantuneen 1980-luvun lopulla ja kadonneen uudestaan vuosituhannen vaihteen jälkeen. Lauseet ovat lyyrisiä ja niissä on usein silmiinpistävän, kouriintuntuvan kuvallinen ote.

Me särjetyt, me viiltävät.

Tuossakin kuvana särkynyt lasi, sen terävästi puhkovat sirpaleet, sielujen metaforana. Tai sitten tämä kokonaisuus, kuvista rakentuu sarja jossa on enemmän ajatusta kuin monessa aforismisarjana tarjotussa:


Miten voit noin keveästi kulkea vaikka tie pettää sinua.


Vuodet, pitkin pituuttaan kuin pitkospuut,
katkeilleet, eivätkä tiedä mitä kannattelivat.


Kuvitelmat särkyvät toteutuessaan.


Savesta talo, nikamat. Vain sade tietää avaimen.


Olit onnellinen tai onneton, ei suurta merkitystä kun katsot kaukaa: kuin mereen valunutta vettä.


Älä koskaan mene mihinkään ja jos menet, älä tosissasi, todella: kosmisen näytelmän ohje numero yksi.


Kuvailun ja nimeämisen ongelmia käsitellään vähän väliä, esimerkkinä seuraava kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt sarja:


Hän ei tiedä, on vain viisas: pelkää unohtavansa.
Hän ei osaa puhua, ei tiedä: hän vain etsii.


Tiedät, osaat puhua mistä tahansa. Et etsi mitään.
Luettelet viisaudet, et koskaan toteuta.


Paljastaminen kätkee. Nimeäminen sulkee.
Miksi peittää sitä mitä ei ole: ei se niin synny.


Kaikki on nähtävissä. Läpinäkyvää.
Ehkä kaikki on aivan miltä se näyttää. Sokeat kuvailee.


Rivien väliin, taa olen pudonnut.
Ei tarvitse pysytellä.


Merkkinä siitä mihin kirjailija on tähän mennessä päässyt olkoon kirjan lopun lause:


Tulen sydämessä
välkkyy mysteeri, sen haluamme pitää.