Vihkoon vietyä III

(seitapaikan koski)

Elokuun kahdeksannen päivän käytimme kokonaan Taatsinseidan maisemissa kävelyyn. Siinä lopullisesti huomasi että olemme tulleet pohjoiseen. Puronvarsi oli rehevää ja tiheikköistä, mutta nopeasti alkoi ympärillä kuiva ja paljas mäntykangas. Maa oli valtaosin jäkälän peitossa, männyt lyhyitä mutta niiden paksuus kertoi pitkästä iästä. Itikka-aika alkoi olla takana mutta kyllä niitä etelän mitassa vielä riitti kohtalaisesti.

Lintuja oli, mutta lajirunsaus oli jäänyt etelään. Pajulintu oli runsaista se tutuin, sitä löytyi joka puolelta ja erityisesti puronvarresta. Västäräkit olivat korvautuneet keltavästäräkeillä, tuttuja perusväiskejä oli vain muutama purolla kämpän tienoilla. Peippo oli korvautunut järreillä, niitä näkyi tasaisesti kulki missä tahansa. Rastaat olivat korvautuneet pelkillä punakyljillä, niitä riitti siinä kuin noita edellisiäkin. Uutena valtalajina ja kaikkein runsaimpana oli urpiainen. Männikössä sirahtelivat lisäksi harmaasiepot ja avomailla hyppelivät kivitaskut.

(tilhenpoikanen)

Puronvartta kompatessa törmäsin elämäni ensimmäiseen tilhipoikueeseen. Emo ja sen seitsemän jälkeläistä olivat aika kesyjä, sain niistä kuviakin. Muuten, tämän retken kuten noiden aikojen kuvat muutenkin ovat diafilmeillä ja mustavalkonegatiiveina, joten niitä en ole pystynyt tänne digitoimaan, tein jonkinlaisia karvalakkidigitointeja muutamasta retken ruudusta mutta taidan vaihtaa ne jos saan joskus aikaan parempia. Puronvarresta löytyi myös sinirinta jälkikasvuineen, sekin miulle uusi elämys, muuttajiahan etelässä näki mutta nyt sitten tiesi mistä oloista niitä sinne tuli. Pajusirkkupoikue oli tutumpaa väkeä, samoin leppälinnut ylempänä männikössä. Sen sijaan kolme taviokuurnaa olivatkin sitten ihan uusia tuttavuuksia, niitä ei ollut tullut vastaani etelässä vielä talvellakaan. Se oli elislaji se, ja vähän aikaa kuljettuani tuli jo toinen, lapintiainen. Se oli kovin kesy ja pörröinen, sen seurana olleet pari hömötiaista sitten olivat kuten etelässäkin.

Lähistöllä oli suota, ja sen reunassa lapinharakka. Lirot, rantasipi ja pikkukuovit huutelivat täälläkin, mutta uutena retkilajina löytyi myös jänkäkurppa. Oikeastaan ainoan pettymyksen tuotti koskikara. Sen oli Kari täältä luvannut pesivänä esittää, mutta kadonneet olivat jo linnut, pesintä ohi. Kuusamosta tuttuja kuukkeleita sen sijaan oli täälläkin, kolmisen lintua, taivaalla lenteli paitsi hiirihaukka, myös korppi.

(lapintinttielis)

Seuraavankin yön vietimme vielä täällä. Saunan olimme lämmittäneet ja sen lauteilla sitten nukuimme. Tosin miulle ei riittänyt kuin alimmainen porraslauta, joka makuupussissa nukkuen pari, kolmekymmentä senttiä leveänä olikin varsinainen haaste nukkumapaikaksi. Kertaakaan en kuitenkaan pudonnut vaikka olin kyllä kylkeä parikin kertaa kääntänyt. Sauna oli kyllä mainio, joskin tuuletus vähän liiankin hyvä, takaseinästä puuttui alta semmoinen runsaat puoli metriä laudoitusta...

9.8.1973 lähdimme sitten ”hyvin levänneinä” jatkamaan pohjoiseen, kohti tuntureita. Lapintintti vielä meidät kävi hyvästelemässä. Tie johti Inariin päin, ja sitä tulimme sitten Repojoelle asti, missä vähän taukoilimme. Nuori kivitasku oli kuollut tuohon tielle, taivaalla kaarteli sekä hiirihaukka että piekana. Korppeja oli tienvarressa siinä kuin variksiakin, niiden ruoaksi taisivat monet liikennekuoleman pienemmät uhrit nopeasti päätyä ilman mitään jälkeä tapahtuneesta. Suon laitaa kompatessa jaloista nousi esiin riekkopoikue. Sekin oli miulle elämän ensimmäinen havainto lajista, ei ollut sattunut Tauvossa vastaan kun emme siellä noita reunatiheikköjä kompanneet. Suolta löytyi myös hiiripöllö, sekin miulle elis, jo neljäs parin päivän aikana. Jänkäkurpat, kuukkelit, lapintiainen ja sinirinta jo vanhoja tuttuja...

Jatkoimme kohti Karigasniemeä, ja sinne saavuimme iltaseitsemältä. Emme kuitenkaan pysähtyneet alueen lintupaikkoja katsomaan vaan pienen huoltotauon jälkeen jatkoimmekin rajan yli Norjaan. Matkan varrelta Suomen puolelta olimme nähneet vielä vesipääskyjä, pulmusen ja kapustarinnan mutta käynti esimerkiksi Ailigakselle jäi odottamaan tulevia aikoja. Karigasniemeltä tuli jälleen yksi uusi liikennekuoleman uhri, juuri auton alle jäänyt sinirintakoiras päätyi ihan käsiimme ihmeteltäväksi. Karilla oli suunnitelma, ja sen vieminä päädyimme puoli kymmenen aikaan Skoganvarreen mihin jäimme yöksi. Se oli tunturinummea, hiljaista ja autiota. Miekin oli sitten ensi kertaa lipsahtanut maamme rajojen ulkopuolelle, maailmanpinnalistasta en kuitenkaan unta nähnyt...

***

(raatopartio)