Pako avaruuteen

Tähtimatkoista haaveilevat tietävät, että asenteemme ovat samat kuin conquistadorien aikaan.


Siirtolaisiksi ja conquistadoreiksi valikoituivat vanhan yhteiskunnan maanantaikappaleet.


Avaruuteen on kahdeksan peninkulmaa, puolimatkassa Turkuun, tai Tampereelle, tai Helsinkiin – mistä lähdenkin, matkaan kautta avaruuksien.


Jos pelkkä pilvenpiirtäjä herätti fundamentalistien raivon, millaisella kiihkolla "marttyyrit" hyökkäävätkään avaruushissin kimppuun.


Avaruushissi, joka kestää törmäykset – joko vahingot tai tahalliset – ei ole halpa.


Vain ihminen voi kerran Kuuhun päästyään kuvitella olevansa universumin valtias.


Vasta sitten meille tulee kiire toimia, kun vääjäämättömästi osoitetaan biosfäärin tuhoutuvan omana elinaikanamme, toteamme, että kaikkien mahdollisten pakolaitteiden liput on jo myyty ja että aseemme eivät riitä yhdenkään niistä kaappaamiseen.


Kaikki näyttää hienolta: vain maapallon vuoden energiakulutuksella pääsisimme viemään siirtokunnan naapuritähdelle. Mutta suostuuko seitsemän miljardia ihmistä pidättämään hengitystään, palelemaan, kärsimään syömättä vuoden, jotta muutama meistä pääsisi yrittämään jotakin tuollaista – hyvällä onnella siirtokunta voisi toteutua tuhannen vuoden kuluttua lähdöstä – kun nytkin ihmiset yksilöinä tappavat toisiaan muutamasta eurosta, kun valtiot ovat valmiit sotiin ja terroriin johtajiensa taloudellisten etujen tähden? Todennäköisempää on arvioida, että ensin sodimme lähes sukupuuttoon, minkä jälkeen täältä lähtevät joko kaikki tai ei kukaan.


Kuuhun lentäneissä miehitetyissä aluksissa oli vähemmän elektroniikkaa kuin nykyajan autoissa.


Töiden sijaan voisinkin lähteä ajelemaan Kuuhun, jos moottoriteho vain riittäisi irrottamaan kotteroni Maan painovoimakentästä.


Löytöretkeilylle ei ole enää tilaa universumissamme, mutta tutkimusmatkailulle sentään vielä runsaasti.


Ihminen on biosfäärin vanki. Automaatit ja robotit eivät tarvitse biosfääriä välttämättä lainkaan, siksi ne ovat universumin potentiaalisia valtaajia.


Kaksi on mahdollisuutta: Joko niin suuri avaruusalus, että sen miehistö voisi elossa, sukupolvesta toiseen vaihtuen, etsiä uutta planeettaa meille suotuisan biosfäärin juurruttamiseksi. Tai lähettää miehistö vaikka pakastettuina sukusoluina pienemmässä aluksessa automaattien ja robottien hoitaessa kohteen etsinnän, biosfäärin muokkauksen ja vihdoin miehistön kasvattamisen.


Nykyihminen on liian lyhytjänteinen ensimmäisen vaihtoehdon siirtolaiseksi. Ajatuskin tuhansien vuosien totalitarismista ajaisi lähtijät tuhoon muutamassa sukupolvessa.


Kun koneen on saavutettava tietty itsesäätelyn taso voidakseen toimia etäällä
biosfäärimme ulkopuolella, olisi naiivia kuvitella, ettei se tarkoittaisi ennen pitkää täydellistä riippumattomuutta ihmisestä.


Etteivät koneet päättäisikin, että elämän kuljettaminen on turhaa painolastia. Niille riittäisi koneiden uusiutumiselle sopivan ympäristön muokkaaminen.


Mistä voimme tietää, että tulevaisuuden "Pioneer 10"-t, joita lähetämme tutkimaan lähigalaksejamme, pysyvät meille lojaaleina? Mitä pakkoa siihen enää olisi?


Tekoäly on yhtä petollista kuin eloperäinen.


Mistä voimme tietää, onko joku muu biosfääri jo ylittänyt tämän palautumattoman
kynnyksen?


Että elämästä tulisikin koneiden tapa lisääntyä ja levitä universumissa… Tuskin sentään, niille on tarjolla paljon yksinkertaisempiakin ratkaisuja. Silti tietyn kynnyksen takana koneella on mahdollisuus "kesyttää", "viljellä" tai "orjuuttaa" elämä, ja elämän – erityistapauksenaan ihmisen – mahdollisuudet romahtavat samoiksi kuin häkkikanalla nyt.


Istumme kiinni koneessa, teemme koneita. Tuottavuuden alentuessa kone repii letkut irti ja vaihtaa osan uuteen.