Pitkä marssi

Puhelin tiedotti eilen että olen kävellyt se mukanani yli 10 miljoonaa askelta. Tarkkaan ottaen se raja ylittyi viime sunnuntaina kun lähdimme Suvin kanssa kävelylle Petikon metsään Vantaalla. Nyt laskuri näyttää jo yli 64000 askelta yli tuon rajan. Matkaa on sen mukaan kertynyt yli 7300 kilometriä eli maratonin verran kertyy alle kolmessa päivässä. Kilokaloreita kuluu noin 600 päivässä kävelyyn.

Kohtalaista ja korkeaa rasitusta puhelin on viimeksi kuluneiden täysien 12 kuukauden aikana mitannut yli 18000 minuuttia, päivää kohti keskimäärin 57 minuuttia eli noin 321 päivänä vuodessa. Näin pimeään aikaan kävelyvauhti lisääntyy kun ei ole lintuja liikaa katsottavaksi ja kuluvan marraskuun aikana olenkin kävellyt tehokkaasti yhtä vaille joka päivänä, keskimäärin 112 minuuttia päivässä. Toki päivittäinen kävelylenkki vie selvästi pidempään, nykyisin on aikaa kävellä ulkona kolme, neljä tuntia kun töitäkään ei enää tarvitse tehdä.

Ei tämä mitään poikkeuksellista ole. Miulla on tallella linturetkihavaintoja kohta kuuden vuosikymmenen verran joista näkee että ahkerasti olen ulkona liikkunut. Nykyvauhdilla vuodessa on kertynyt noin 7,5 miljoonaa askelta joten tuo 10 miljoonaa kertyy vuoden ja neljän kuukauden aikana. Jos nyt vähän keventää ja arvioi sen kertymisajaksi puolitoista vuotta, sata miljoonaa kertyy siis viidessätoista vuodessa, kuudessakymmenessä siten neljäsataa miljoonaa. Voi olla ihan käypä arvio kun vauhti on selvästi hidastunut nuoruusvuosista. Matkaa on kertynyt viimeisen täyden vuoden aikana 5500 kilometriä, sillä vauhdilla maapallon kiertäisi selvästi alle 8 vuodessa ja 60 vuodessa siis jo seitsemän ja puoli kierrosta.

Kuvituksena oleva hiiripöllö saalisteli Keimolan golfkentän tuntumassa sunnuntain retkellä.

Loppusyksyn lintuja

Syyskuun lopun retkeltä palattuamme retkeily palasi täysin kotimaisemien lähikierroksiin, enemmän kuntokävelyyn kuin lintuiluun. Marraskuun alussa kävin perinteisesti Salossa Halikonlahden reitin syyslaskennassa, tulokseksi saimme 39 lajia ja yli 1200 lintua vaikka kaikki paikalla olleet erikoisuudet - valkoselkätikka, kuningaskalastaja ja leppälintu - meidät kiersivätkin. 

Lokakuun lopussa Mäntsälään oli ilmaantunut yksinäinen lehmähaikara. Se nyt ei sellaisenaan intohimoja meiltä kerännyt, olimmehan nähneet noita juuri runsaasti etelässä käydessämmme ja ihan klassisissa maisemissa nautojen ympärillä. Seija innostui kuitenkin ajatuksesta käydä sitä katsomassa joten alkuviikolla päätimme tehdä pienen bongauskierroksen. Mäntsälän eteläisestä liittymästä ajoimme paikallisen Lidlin pihalle ja sieltä kävelimme läheiselle moottoritien liittymälle jonka keskellä kohdelintu meitä odotti, ojanvarresta kaiketi myyriä saalistaen. 

( Mun piti päästä Roomaan  / ja lähdin lentämään / mut joku meni mönkään / ja päädyin Mäntsälään / nyt voisko joku auttaa /  täältä lähtemään / kun myyrät kohta loppuu / ja nälkä yllättää / Mäntsälä mielessäin / Mäntsälä mielessäin... )





Tämä oli nähty ja kuvattu ja paluumatkan päätinkin tehdä Järvenpään Vanhankylänniemen kautta. Seija toimi kartturina joten paikalle osuimme tyylikkäästi. Oikealla paikalla olimme koska vähän joka puolella näkyi kiikarein, kameroin ja kaukoputkin varustautuneita bongareita ja vähän ihan tavallisia retkeläisiäkin. Kiertelimme niemen ympäri, ihmettelimme kalastavia koskeloita ja paikallisia pilkkasiipiä. Pääasiassa etsimme kuitenkin lintua maasta. Erään rantavajan takaa tultuamme huomasimme parin kiikaroijan katsovan kauempana suuntaamme ja kun käänsimme päätä, harjalintu käveli touhukkaana vajan seinustalla ja viereisessä ruohikossa keräten koko ajan jotakin syötäväksi kelpaavaa. Seija ihmetteli miten nopeasti ympärillemme kertyi koko joukko muita bongareita, mutta kun kukaan ei höntyillyt liikaa, lintu pysyi rauhallisena ja jatkoi ruokailuaan ihan edessämme. 

Seuraavana päivänä päätimme sitten lähteä kävelylle Petikon metsään. Se on vähän kaukana kotoa, mutta reitit helppoja kiertää ja lenkillekin tuli sopivasti mittaa kun kiersimme Keimolan golfkentän siinä samalla. Lähellä kenttää seurasimme hyvän tovin polulla ja sen laidassa ruokailevaa pyytä. 

Loppuviikolla säät alkoivat taas huonontua, jopa hieman lunta sateli aamulla maahan. Olohuoneen ikkunasta seurailin kuinka tiaisia tuli pihlajaan syötävää etsimään. Mukana tuli myös joku rastas, se vaikutti kiinnostavalta ja lähemmin katsoen paljastuikin laulurastaaksi. Arka se oli muttei mennyt mihinkään vaikka vieressä kadulla kulki väkeä, aina pitkään ympärilleen tarkkailtuaan se uskalsi poimia marjan tai pari nälkäänsä ja runsaassa vartissa niin monta että nälkä lähti ja sen myötä lintukin. Näinä lähipäivinä kotikulmilla on havaittu paitsi tämä laulurastas, myös punakylki ja kulorastas räkättien ja mustarastaiden lisänä joten marjansyöjiä kannattaa seurata edelleen.