Suomen rengastusatlas

Suomen rengastusatlas I-II (Pertti Saurola, Jari Valkama ym, Luomus 2013-2015, I osa 551 s. 2.osa 784 s.)

Suomessa on rengastettu lintuja runsaat sata vuotta, kyseisen kirjan ykkösosa ilmestyi rengastuksen satavuotisjuhliin ja tämä toinen täydentää kokonaisuuden. Lintuja on merkitty suomalaisin renkain toistakymmentä miljoonaa ja löytöjäkin on jo toista miljoonaa, joista noin puolet ns mielenkiintoisia. Kaikki tuo on nyt puristettu yli viisikiloiseksi mammutiksi täynnä tekstiä ja karttoja. Mammutista voi puhua myös siinä mielessä että kirja itsessään alkaa olla tämänkaltaisten hankkeiden julkaisumuotona kriisissä ellei sukupuuton partaalla.

On turha väittää että olisin nuo teokset jo kannesta kanteen lukenut tai että edes sellaista lähiaikoina yrittäisin. Se tuskin on ollut tekijöidenkään toive. Tietosanakirjan tapainen hakuteos tämä on, ja palvelee sitä paremmin mitä enemmän kyseistä lajia Suomessa on rengastettu.

Yleisin Suomessa ja myös ensimmäinen suomalaisella renkaalla rengastettu lintu on ollut talitiainen. Noin joka kymmenes Suomessa käytetty linturengas on kiinnitetty talitintin jalkaan. Kirjassa sitä käsitellään kymmenellä sivulla ja rengastuksista sekä löydöistä on työstetty 13 karttaa. Vieläkin enemmän lajia olisi merkitty, mutta jo vuosikymmenet on Rengastustoimisto pyrkinyt ohjaamaan lajin rengastamista projekteihin joissa olisi ainakin jonkinlainen tutkimussuunnitelma. Laji on aina ollut tutkijoiden suosiossa väitöskirjoja myöten ja kaikki siitä selvitetty täyttäisi hyvin yksinään viiden kilon opuksen. Tämä teos taas summaa rengastusmäärät, niiden jakautumat alueittain ja poikasrengastusten osuuden. Löydöistä valtaosan tekevät rengastajat itse, mutta muilla tavoilla löytyneistä on käsitelty kuolinsyiden runsautta. Pihalintua pyydystää eniten pihakissa. Lintuja myös törmää ikkunoihin ja eksyy rakennuksiin. Entisaikoina tinttejä myös tapettiin, ilmakivääripojat asialla, arvaan, asiaa ei kirjassa suoraan mainita. Todellisia lintujen kuolinsyitä ja niiden runsautta on mahdoton selvittää koska löytöilmoitukset tulevat maallikoilta ja he taas puuhaavat lähinnä ihmisympäristössä, eivät umpimetsässä. Talitiaisen pesintä on aikaistunut runsaalla viikolla viimeisen puolen vuosisadan aikana. Aineistosta on selvitetty syysvaellusten ajankohtaa ja laajuutta, muuttosuuntia, vaeltajien ikä- ja sukupuolijakautumaa. Ensimmäisen elinvuoden tapahtumista on oma kappaleensa, talvehtimisesta myös, kevätmuutosta ja lajin syntymä- ja pesäpaikkauskollisuudesta. Vain joku noista miljoonasta merkitystä talitintistä on todistettavasti saavuttanut 9 vuoden eliniän. Euroopan ennätys on 15 vuotta. Kovaa on siis suomalaisen talitintin elämä.

Toinen rengastajien suosikki olkoon harmaalokki. Niitä on merkitty neljännesmiljoona, valtaosin poikasina. Siitä kirjassa on 15 sivua ja peräti 28 karttaa. Löytöjä lajista on yli 180000, puolitoistakertaisesti talitiaiseen verrattuna. Iso rengas on helpompi lukea vaikkei lintua käsiinsä saisikaan. Tämänkin lajin rengastusta on vahvasti rajoitettu. Myös harmaalokkikantaa on pyritty rajoittamaan, joten se on harvoja lajeja joiden kuolleina tehdyistä löydöistä kasvava osa tulee tapetuista yksilöistä. Väitöskirja on Suomessa tehty harmaalokistakin, tässä kirjassa esitellään itsenäistyvien nuorukaisten liikkeitä kesällä, syysmuuttoa, talvehtimista, kevätmuuttoa ja täysikasvuisten lintujen kesäajan toimia, mielenkiintoisia yksilöhistorioita ja lajin elinikää. Vanhin suomalainen harmaalokki eli lähes 33 vuotta ennen kuin se ammuttiin. Euroopan ennätys on vähän alle 35 vuotta joten harmaalokin elämä Suomessa on peruseurooppalaista keskitasoa.

Nämä lajit ovat poikkeuksia. Moni tavallinen suomalainen laji on rengastajille liian kova haaste ja siten edelleen varsin huonosti tunnettu tämänkin kirjan julkaisemisen jälkeen.

Olen itsekin rengastanut lintuja noin neljännesvuosisadan. Kirjassa mainitaan nimeltä monia rengastajia lajikohtaisissa esittelyissä mutta minun nimeäni tuolta ei kannata etsiä, ei löydy. Suuri osa rengastuksistani oli avopesijöiden poikasia, noita massojen kannalta haastavia kohteita, joiden rengastaminen on lähes samaa kuin renkaita metsiin heittäisi. Löytöjä ei tule. Turhalta tuntuva touhu oli helppo lopettaa joitakin vuosia sitten kun siinä ei ollut mitään akateemistakaan ambitiota kannustimena.

Kirja on kuitenkin erään aikakauden monumentti ja sellaisena jokaisen suomalaisen ornitologin ja miksei lintuharrastajankin yleissivistykselle oiva ellei välttämätön lisä.Ulkomaiset tutkijat käyttävät teosta varmasti ahkerasti, ja heitä ajatellen joka artikkelista on tarjolla myös englanninkielinen tiivistelmä.

Vähän lintuja helmikuulta

Tammikuussa ja sen jälkeen on talvi jatkunut leutona, paria lyhyttä pakkasjaksoa lukuun ottamatta. Pääkaupunkiseudun paikallislenkkejä sitkeästi tehden huomasin että ainakin punatulkkuja ilmaantui jostakin talven mittaan lisää. Samoin kateissa olleet koskikarat ilmestyivät pakkaspäivien jälkeen myös pääkaupunkiseudulle, tosin vähän niitä yhä on. Meri on edelleen auki rantalahtia lukuun ottamatta, vesilinnut ovat entisellään. Marjat on pihlajista syöty mutta rastaita pyörii vielä jonkin verran, samoin tilhiä. Aronioista kai sitten riittää vielä syötävää. Mustarastaat jatkavat ennätysrunsaina mutta ovat löytäneet lintulaudoille ja ruokintapaikoille.

Koko aikaa en ole tyytynyt pääkaupunkiseutua kiertämään vaikka täällä on vakiokohteina valittavissa edelleen tunturikiurua, pähkinänakkelia ja nokkavarpusia. Viimemainittua on enimmillään ollut yhdeksänkin parvi Ylästön suunnalla. Muun Suomen houkutteiksi jäi Heinolaan talvehtimaan ensi kertaa lapasorsa. Se houkutteli käymään paikalla, koska bongaus tuotti ensimmäisen ässähavaintoni pariin vuoteen. Toinen houkutus jäi Tampereen keskustaan, missä viettää talvea jalohaikara. Tammikuun havainto lajista minulla on haettuna aiemmin Salon Halikonlahdelta joitakin vuosia sitten, mutta helmikuussa piti sitten yrittää paikalle ja siten että laji tarttuisi myös kuviksi.

Bongaustauosta johtuen ei elämänpinnojakaan ole tässä kertynyt yhtään pariin vuoteen. Jostakin syystä innostuin muutaman päivän odoteltuani käymään myös Maskussa, minne ilmaantui hyvin pysyvän oloinen arokiuru. On tuo laji ollut tarjolla aiemminkin mutta ei ole tullut lähdettyä, kun matkat ovat olleet pitkiä. Kuvaa tuosta ei syntynyt, nytkin sitä piti katsella matkan päästä, mutta parhaiten linnun näin kun lähdin takaisin kotimatkalle. Se ruokaili juuri tien varressa joten auton ikkunasta sen näki parin metrin päästä paljain silmin. Pysähtyminen kuvaamaan olisi kyllä ollut liian härskiä vaikka jotkut Komit ja Salosen VV:t sellaista olivat harrastaneetkin, heillä on varaa, joten katseluksi jäi.