Linnut, elämäni harrastus

Kimmo Aula: Linnut Elämäni harrastus Lintuharrastuksen historiaa (Kustantaja Laaksonen 2011, 268 sivua)


Olen joskus aiemmin kaipaillut julkisesti katsausta lintuharrastuksen historiaan Suomessa. Käsillä oleva kirja on yritys vastata toiveeseeni, tosin sitä tietämättä ja vallan muista syistä kirjoitettu.

Takakannen ensi lause ja johdantokin rajaavat Suomen pääkaupunkiseuduksi. Muu maa ja maailma näyttäytyy kirjassa vain pääkaupunkilaisten harrastelun kohdealueena, lukuun ottamatta paria tapausta, jotka ovat muuttaneet pääkaupunkiseudulle muualta. Heistä ensimmäinen ja oikeastaan se, joka aloitti lintuharrastuksen Suomessa, oli Magnus von Wright.  Muuten lintujen seuranta oli alkuaikoina yliopistollisten piirien tutkimusta, jonka keskus, maan ainoa yliopisto, pysyi Turussa aina Turun paloon asti. Sen jälkeen Helsinki peri tämänkin pääkaupungille ominaisen kulttuurimoottorin.

Amatöörihän Magnus von Wright oli, itseoppinut niin maalarina kuin lintujen tuntijana, leipätyönä ensin kartanpiirtäjä, sitten eläinmuseon preparaattori ja lopuksi yliopiston piirustuksenopettaja, ja helsinkiläiseksi muualta tullut, syntyjään Kuopiosta ja kouluja Turussa käynyt.

Enemmän ammattiornitologien rinnalle alkoi ilmaantua harrastajia vasta 1900-luvun puolella, kun koulujen luontokerhoissa  siirrytttiin esitelmöinnistä retkeilyyn. Vähissä pysyivät harrastajat pitkään, kunnes 1930-luvulla syntyneet koululaiset innostuivat sotien aikana ja niiden jälkeen linturetkeilystä.  Aulan kirjan pääosan täyttävät näiden 30-lukulaisten omat muistelut harrastusuransa alusta ja huippuhetkistä. Hyvin pääkaupunkilaiseksi näiden antama kuva jää, ja edeltävien vuosikymmenten sekä muun maan mukana on kuvasta jäänyt pois koko joukko merkittäviä amatöörejä, jotka julkaisivat runsaasti paikallisfaunoja eri puolilta maata, keräsivät fenologiahavaintoja ja muun muassa myös huomattavia munakokoelmia - ne on tässä kirjassa syystä tai toisesta vaiettu kokonaan. Myös oululaissyntyinen mutta elämäntyönsä Helsingissä tehnyt Ivar Hortling on täydellinen epähenkilö, huolimatta siitä että hän perusti Suomen Lintutieteellisen Yhdistyksen, käynnisti sen tieteellisen aikakausijulkaisun Ornis Fennican ja julkaisi vielä sekä laajan viisiosaisen käsikirjan Ornitologisk Handbok sekä sen pohjalta tehdyn lyhennelmän Lintukirja, joka on ensimmäinen suomenkielinen lintujen maastomääritykseen tarkoitettu käsikirja, ja se aivan ensimmäinen minkä avulla minäkin muinoin yritin lintuja määrittää.Hän täyttää vieläpä harrastajan määritelmän, koska oli koulutukseltaan kielimies, tohtoriksi väitellyt ja toimi sen alan opettajana.

1920-luku oli vielä vahvasti haulikko-ornitologian aikaa, uusia lajeja löydettiin pääasiassa ampumalla. Koulujen luontokerhoissa kasvanut sukupolvi oli ensimmäinen, joka keskittyi määrittämään linnut luonnossa näkyvien ja kuuluvien tuntomerkkien perusteella. 1930-luvulla syntyneen sukupolven nimet ovat tuttuja kaikille pidempään lintuja harrastaneille. Heidän myötään on täällä aloitettu staijaukset ensin turhuuden kallioilla, sittemmin tarkoitusta varten erityisesti ideoiduissa lintutorneissa. On perustettu lintuasemat (joista tosin ensimmäinen, jopa Pohjoismaiden ensimmäinen, Signilskär, perustettiin 1927, Johannes Snellmanin aloittamana ja SLY:n Ivar Hortlingin tukemana, hän kun oli käynyt aiemmin saksalaisella Helgolandin lintuasemasaarella toimintaan tutustumassa), on aloitettu bongaus, pinnarallit, talvilintu- ja linjalaskennat sekä jo maailmanlaajuiseksi eskaloitunut lintumatkailukin. Ensin täältä lähdettiin turisteina muualle ja nyt toimitaan jo oppaina sekä täältä lähteville että muualta tuleville lintumatkailijoille.

Helsinkiläiset ovat tunnetusti Helsinki-keskeisiä ja tyytyivät pitkään siihen että Suomen Lintutieteellinen Yhdistys toimi pääasiassa heidän alueellaan ja paikallinen nuoriso miehitti erityisesti sen vuonna 1953 perustetun nuorisojaoston. Viimeisen kerran se yritti kaapata haltuunsa koko maan kun se vuonna 1973 muutti nimensä Lintutieteellisten Yhdistysten Liitoksi ja tarjosi maakunnille konkurssipesän maksajan roolia, velkoja oli riemujohtamisesta kertynyt melkoisesti. Kovan väännön jälkeen jaoston perilliseksi luotiin Helsingin seudun lintutieteellinen yhdistys Tringa ry. Jaosto oli henkilöitynyt muutamaan Olavi Hildenin tapaiseen itseään täynnä olevaan änkyrään, ja kun näiden tilalle tulivat paljon joviaalimmat Kalevi Malmström sekä Pertti Uusivuori, vuoropuhelu maakuntienkin kanssa alkoi hiljalleen sujua ja LYL:nkin toiminta saatettiin kestävälle pohjalle, jota jatkaa nykyinen BirdLife. Kirja ei näistä väännöistä kerro mitään, jaostolainen sukupolvi olisi liian keskeisesti siinä esillä.

Kirja itse ja monet siitä tehdyt arviot haluavat rinnastaa naurulokin esiintymishistorian Vanhankaupunginlahdella myös paikalliseen lintuharrastuksen historiaan. Yleinen arvio on ollut että ne vastaavat yllättävän hyvin toisiaan. Näinköhän on, jos laji ilmaantui alueelle Wrightin aikaan, oli sitten runsaimmillaan 1930-luvulla, minkä jälkeen hävisi pesimälajistosta kokonaan, kunnes tämän vuosituhannen alusta on yrittänyt taas kotiutua sille vartavasten rakennetuille keinolavoille Pornaistenniemen tuntumaan. Tuo kuva heijastelee parhaiten Aulan kirjan sankareina kulkevien 1930-lukulaisten elämänkaarta. Helsinkiläisen lintuharrastuksen kasvu tuntuu edelleen jatkuvan ja paremman verrokin sille tarjoaisi vaikka viherpeipon, mustarastaan tai sinitiaisen yhä jatkuva väestöräjähdys.

Yksi asia ei juuri muutu: 1950-luvun kuvat ja jo aiemmat kertomukset näyttävät, että lintupojat harrastivat ja tytöt kulkivat mukana nimettöminä ihmettelijöinä. Sama jatkuu edelleenkin. Retkillä mies on se lintuänkyrä joka kuljettaa mukanaan enemmän tai vähemmän ihmettelevää tai protestoivaa naisseuraa tai perhettä. Jotakin vaikutusta vuosikymmenten aivopesulla on kai ollut, koska nykyiseen BirdLifen Tiira-havaintoarkistoon kirjaa näkemiään myös moni nainen, tosin tyypillisesti vain pihapiiristään tai lähikohteesta.

Yleisemmäksi Suomen lintuharrastuksen historiikiksi kirjan käsittely on liian puutteellinen. Enemmän kaipaisi Kari Rauloksen optiikka-artikkelin tapaisia kokoavia katsauksia. Nyt mukaan on tullut liikaa pitkiä sitaatteja jo sanotusta ja pelkkiä luetteloita tapahtumista sekä osallistujista, vähän muistoalbumin tapaan. Täysiverisen historian kirjoittaminen taitaa jäädä taas turkulaisille...