(kuva: Sven-Otto Ahlgren)
Lars Sund: Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset Päiväkirjanlehtiä toukokuulta joulukuulle (WSOY 2011, 273 sivua)
Tässäpä on vaihteeksi linnuista kertova kirja, jolla on myös kaunokirjallisia ansioita. Kirjailija on syntyjään Pietarsaaresta ja opiskellut Turussa, jopa kanssani samoihin aikoihin, koska ikäeroa meillä on jokseenkin tasan kaksi vuotta. Nimeä en kuitenkaan muista huomanneeni senaikaisissa TLY:n (Turun Lintutieteellinen Yhdistys) kokousten osanottajalistoissa, tosin en kyllä niitä kovin tarkkaan muistiini pannutkaan. Opintojen jälkeen matka vei kuitenkin kirjoittajan Uppsalaan, kirjoitustöihin, ja niistä maisemista kertovat tämän kirjan enimmät esseetkin.
Jutut, 52 kaikkiaan, on nimetty jokainen eri linnulle. Lajilistasta päätellen kirjoittaja ei ole mitenkään intohimoinen raribongari, ns. kovimmasta päästä olkoon esimerkiksi sitruunavästäräkki, amerikantavi, ruostesorsa, arosuohaukka ja punakaulahanhi. Nuo löytyvät suomalaisilta kuumimman sarjan bongareilta miltei joka vuoden listalta.
Pääosassa ovat tavalliset lajit, ne, joita täällä Suomessakin näkee ja parhaiten juuri siihen aikaan mihin niistä kertovat jutut on päiväyksin sidottu. Mitään lajikuvauksia esseet eivät ole. Esimerkiksi käy hyvin pikkukäpylintu. Tuonnimisen jutun huolellisesti lukemalla löytää kyllä maininnan lajista, yhdessä sivulauseessa. Muu juttu kertoilee kirjoittajan aamu-unisuudesta, retkivalmisteluista, poikkeaa etsimään harrastuksen juuria englantilaisen lintukirjallisuuden klassikoista, palaa lapsuuteen ja sieltä taas lintujärven keväiseen aamuun ja lopuksi miettimään uudestaan koko puuhastelun tarkoitusta. Mitään vakiorakennetta jutuissa ei ole, mikä tietysti on merkki hyvästä esseististä. Esimerkkilajien kautta havainnollistetaan bongarin elämässä eteen tulevia tilanteita spontaaneista mäherryksiin, yksin, kaksin tai suurella joukolla, suunnitellusti tai vahingossa.
Kuten bongauksessa yleensäkin käy, tässäkin linnut jäävät lopulta sivuun objekteiksi ja päähenkilöksi nousee bongari. Sellaiseksi, ruksijaksi (kryssare) hän tunnustautuu monessa eri yhteydessä. Sinetiksi vielä viimeinen urpiaisesta kertova juttu pelkistyy toteamaan viidellä rivillä miten siitä tulee alkavan vuoden ensimmäinen ruksi.
Tämän lajin lintukirja tuo mieleen hyllystäni löytyvän Folke Rösiön teoksen Bland fåglar och fågelskådare, vuodelta 1981. Siinä tekijä kertoili muisteloitaan neljä vuosikymmentä kestäneeltä harrastelijan taipaleelta. Bongauksesta tai ruksailusta Rösiö ei puhunut vielä sanaakaan. Hän seurasi vakiopaikoilla vakiotapahtumia vakioseurassa, juuri kuten aiemmin tapa oli, syysmuuttoa Falsterbossa, kurkia Hornborgalla, metson ja teeren soidinta tutuilla paikoilla, vuoroin kasveja, vuoroin lintuja Tåkernin laajojen ruoikoiden äärellä. Silloin bongattiin enemmän paikkoja, kuten Öölantia ja Gotlantia.
Sundin faktat, joilla hän juttujaan sisältä täyttelee, ovat yleisesti ottaen hyvin kunnossa. pientä taipumusta kirjalliseen värittelyyn olin huomaavinani. Tässäkin pitää nostaa esiin tuo kovia kokenut Ivar Hortling, jonka nimi on kirjassa syystä tai toisesta vääntynyt Hirtlingiksi. Kyseessä on sentään eräs suomalaisen ornitologian suurimmista pioneereista.
Suosittelen lämpimästi kirjaa jokaiselle linnuista kirjoittavalle, joka kuvittelee osaavansa kirjoittaa hyvin. Tämän luettuaan ja sisäistettyään saattaa oppia kirjoittamaan paremmin.
