Kaikkea puusta

En ymmärrä, miksi puun pitäisi kiitellä vanhoja lehtiään, tai ukon menneitä hiuksiaan.


Ainoa tapa tulla turvallisesti elävältä niellyksi on mennä syvälle metsään.


Jotkut pelkäävät eksyvänsä metsään ja nääntyvänsä sinne nälkään. Kaipa he kuolisivat nälkään vaikka eksyisivät ruokakaappiinkin.


Kuulo riisuu puut lehdistä.


Puulla on riittävästi mahdollisuuksia sopeutua jopa tuhansien vuosien elinaikansa muutoksiin.


Tammi on maailman tappi.


Tammi on akseli
on puu.
Ei se
maailmaa suuremmaksi
tule.
Se
rengastaa vuoden.


Aika alkaa kun tammi kaatuu.


Tammi on vanha syntyessäänkin.


Kuolin
kun näin
syntymätammeni
katkottuna.
Vielä lapset siinä kiipeävät
mutta lapset kasvavat.


Moottorisahan katkomina
latva ja oksat.
Kuin katsoa itseään
teilipyörään laitettuna.


Onneni, taikani,
lempeni karsittuna.
Tarvitsen uuden
elämän
puun.


Toivon pääseväni tammeen
edes kuoltuani
paperini mukanani
viimeinen ajatuksen liekki.


Keisarit ja kuninkaat muistavat tammella:
kuninkaantammi on vanha
ja päämäärättömän vääntynyt,
mutta yhä elävä,
keisarintammi suora ja solakka,
mutta rahvaanomaisen
kuusikon katveessa kuoleva.


Tammi ei taivu, perkeleellinen puu.


Tosi miehen tammenterhot, kovan ja suoran puun siemenet.


Yksinäinen tammi on jo metsä.


Tammi on itsellinen kuin maailma.


Tammen lehdet
taivaan tähdet
leijonankin lannistavat.





Pihlaja, köyhän talon äiti, ruokkii kahtatoista lastaan ja kaikkia tarvitsevia.


Pyhä nainen, pihlajainen – vaikkakin pirun tekemä.


Lintumies, yhä piilossa pihlajan alla.


Pyhä puu – rajapuu.


 


Tuhatvuotias tunturikataja ei taivaita tavoittele.


Kataja ja pihlaja,
kaverukset keskellä kuohuja,
toinen koti haahkalle
toinen vahti varikselle.
Syksyllä suojaavat sylviaa
matkallaan jouluksi etelään.




Koivun rungon koreutta riippaoksat häpeävät.


Koivun pyrkyryys jää lapsuuteen.
Pian se vaihtuu vaatimattomuudeksi
ja vanhan riippakoivun nöyryydeksi.


Toukokuun kukkivat puut eivät saa minua runolliseksi: koivun siitepöly onkin ainoa ryppy muuten täydellisessä keväässä.



Kuten pohjoisimmat eläimet myös pohjoisimmat puut ovat valkeita.


Janoisen koivun päätä
huimaa,
kellastuminen alkaa.



Kuusi, synkistelijä
yksin voimaton
kuin duunarit
tai maaorjat.


Kuusi on säälimättömin ahnehtija.


Jos maassa on jaettavaa
sen lopulta valtaa
kuusten ammattiyhdistys.


Kuusi ylläpitää ihmistenkin luokkavihaa: sen kaunat nousevat viimeiseksi tikkuviinana proletaarin päähän.


Mustanpuhuva kuusi kasvaakin parhaiten pilvisellä ja sateisella säällä.


Kuusen paatos tyhjälle perustettu.


Kuusen suunnattoman musta
taivaita tavoitteleva synkkyys
kaatui hetkessä
luoteismyrskyn
anarkistisen optimismin edessä.


Kommunistien kuuset onnistuivat tappamaan varjostuksellaan keisarin tammen.


Kaikki kuuset kaatuneina
rähmällään itään
vanhasta muistista.


Kuusi sai satoja
vuosia lisää
elämää viulun kantena.




Lehmä kulkee kuusikossa kuusikello kaulassa.

 


Haavikko,
ärsyttävä,
aina äänessä.


Haapa ei ole miehekäs, se hälisee liikaa.


Hiljaisessa metsässä yksin havisee haapa, kahisee luokseen tappajansa.


Haavalla on lukemattomia ystäviä: jäniksistä jäkäliin, käävistä kuoriaisiin. Vain ihminen haukkuu huoripojaksi.



Eurooppalainen on leivän loppuessa turvannut haapaan. Mänty on askeettisen suomalaisen parkinmakuinen leipäpuu.


Haapakin kiirehtii itsensä hengiltä.



Tervaleppää,
kaunis arkku
ja palaa hyvin.




Kallion laella yksinäinen männynkäkkärä näyttää, millainen tyyppi tarvitaan pysymään
aina tuulisella huipulla.




Ei mänty ehdi juttujani kuunnella,
sillä on asiaa vain auringolle.


Mänty pärjää,
panee hanttiin,
aloittaa tyhjästä
ja uhoaa
vielä kuoltuaankin.


Mänty on yrittäjä,
menestyy siellä
missä muut eivät näe
helppoja voittoja.


Punaposkiset männyt
kuin maalaistalon tyttäret
hymyilevät kilpaa
Auringon kanssa.




Männikössä on sisäistä valoa, se ei ole pimeässäkään pimeä.


Mänty on konservatiivi, pitkään paalujuureensa tukien se vastustaa muutoksen tuulia.


Männyn konservatiivisuus voidaan uuttaa tervaksi.


Mänty budjetoi neulasin.


Mänty on suvaitseva, ja antaa muillekin valoa kasvaa.


Männynneulanen tuntee pysyvän parisuhteen salaisuuden.


Mänty on hyvä tekemään muistiinpanoja.
Ihminenkin osaa lukea männyn päiväkirjoja
yhdentoista vuosituhannen taa,
aukottomasti pidemmälle kuin omiaan.


Yksinäinen peltomänty sai ajatuksen, vastasalaman.



Kuoltuaankin mänty levittää suopana puhtautta ja raikkautta.


Ikihonka, myös sinä olet kuolevainen.


Kelossa jatkaa honka kuolemanjälkeistä elämää.


Vasta kuolleena paljastuu, että näennäisen suoraryhtinen ja yksivakainen honkakin oli sentään sisältä aika kiero.

Lehtikuusi,‭ ‬syntymäruma puu,‭ ‬elävä muumio.‭ ‬Ei mätäne.‭


Mänty pellon keskellä.‭ ‬Yksitotinen yksikotinen.‭


Puita jotka pitävät yksinäisyydestä‭ – ‬puita jotka eivät tule toimeen yksin.


Ovat istuttaneet pihansa raidalliseksi.





Lehmukset puolustavat kaupungin ihmisten oikeuksia autoja vastaan.


Tuomikin,
kun saa kasvaa yksin
unohtaa halvan
homssuisuutensa
ja muuttuu
pyöreäksi ja pönäkäksi
matroonaksi,
kuin entinen huora
ilotalon omistajaksi.


Tuomenkin halvat
parfyymit käyvät nenään
liian vahvoina.


Uuden maailman makea elämä odottaa sokerivaahteran varjossa.


Saarnelle rakensivat maailman,
saarnella ratsastivat
merten yli
tai Valhallaan
riimujensa mukaan.


Verivaahtera, hysteerinen
koko kesän kauhuansa padoten
kiljuu punaisena tuskasta
hallan hiukan nipaistessa.


Puu on mestari puutumaan.


Ei ole minussa ainesta haavikoksi
eikä ainakaan kuusikoksi
ehkä männiköksi
ja varmasti tammeksi
jöröttämään yksin toisten tiellä.


Metsän voi kaataa hetkessä, mutta uuden kasvattaminen kestää vuosisadan.





Miksi metsää pitäisi vihata tai rakastaa? Sehän on vain liikekumppani tai kanssamatkustaja.


Sata auringonkiertoa
ahertaa puu
saadakseen
sukukalleutensa
kaikkien yläpuolelle
tuulten hyväiltäviksi.


Ihmisyhteisön sivistystaso mitataan sillä, miten hyvin se pitää huolta metsistä.


Tärkein, mitä voimme tehdä tulevan ihmiselämän hyväksi, on palauttaa metsät sinne, mistä ne ovat hävinneet.


Auschwitzit ja Birkenaut on museoitu.
Nyt gestapomme ja SS:mme
keräävät puut ketään säälimättä
tyhjentävät tuhannet hehtaarit
tuhoamisleireille,
kaasukammioiden sijalla keittokattilat.
Ennen pesivät uhreilla kätensä,
nyt kirjoitamme valheemme uhrien selkään.


Ei puuta metsättä.


Puun tarkoitus: ainakin jonkun puun tarkoitus on antaa tarkoitus ihmisen elämälle.


Jos ihminen hoitaa metsiä paremmin vain, jos saa puhua metsistään, puhukoon sitten, mutta hoitakoon myös.





Joka istuttaa puun, on saanut merkityksen elämälleen.


Närhet ovat ihmisille paljon hyödyllisempiä kuin ihmiset närhille: ne terhoja piilottaessaan istuttavat puita, joita ihmiset sitten kaatavat.

Ihminen, puusta pudonnut
juurtui tänne puun mukana,
söi puuta, joi puuta,
asui puussa, kulki puulla,
lämmitti puulla, paransi puulla,
vaatetti puulla, varusti puulla.
Kuoltuaankin muutti puuhun.


Ihminen kuuluu
puiden aikaan
joka on jo vaihtunut
ruohojen aikaan.



Vihreän lehväkaton läpi maahan lankeava valo punertaa. En osaa päättää, johtuuko se lehvästöstä vai siitä, että väsyneiden silmieni verestys vuotaisi jo katseeseenkin.


Metsä on täynnä lintuja, jotka istuvat hiljaisina oksilla tai singahtelevat kaikkialla parveilevien hyönteisten perään. Vain satunnaisesti jonkun poikasen kärsivällisyys katkeaa kerjuuseen, kun emo hypähtää näköpiiriin. Koko metsä on keskittynyt lihottamaan uutta sukupolvea.


Metsien hävitys, ilmakehän saastuttaminen kasvihuonekaasuin, leviävät autiomaat:
siinä ihmiskunnan pysyvimmät saavutukset - tuskin niistäkään mikään säilyy pitkään
ihmiskunnan tuhoutumisen jälkeen.

Salomon sanotaan
kuolleen pystyyn
kuten puiden
pitäisi saada
ja kaatua
omia aikojaan.


Moosekselta olivat puut
jo hävinneet
koska hän joutui
tallentamaan koodeksinsa
kivilaattoihin.



Valaistu puun varjossa.


Sielunmaisemani on mennyt metsän peittoon.


Metsään poika menee
takaisin mies tulee.


Ihmisen rinnalta nousee puu,
josta laskeutuu maahan
ihminen ja jättää puun
kiireitään ihmettelemään.
Hitaat syövät nopeat.


Metsä niin suuri, että ihmisen on pakko hyökätä.


Jollekin varis on metsän sisimmän runollinen tulkki – mahtaneeko olla Kaivopuistoa
kauheammassa metsässä käynytkään.


Sokea katsoo yhtä punapuuta ja näkee siinä kaikki punapuut.


Katson mäntyä, enkä tiedä, mitä näen.


Kuten me myös puu on sokea muille kuin omille eduilleen.


Puut aina läsnä, nukkuvat talvenkin silmät auki.


Ei puu ole ikuisempi
kuin mekään, mutta puu osaa
sekoittaa kuolemaa elämään
meitä hienovaraisemmin.


Puu on kuin Feeniks, sekin nousee parhaiten omasta tuhkastaan.


Männyt, pitkät,
paljaat, suorat
ja punaiset
rungot muuttavat
kovan kankaan
hymyn maaksi.


Raidat kuoliaaksi kasvaneet.

Kaikki me kasvamme
kuin puut
keväästä syksyyn,
syksystä kevääseen
myös
mutta hitaammin.
Kuten puut
myös kuolemme sisältä
alkaen
ja kaadumme
kun kuolema nousee pintaan asti.


Maailmanpuussa vielä
minun lehteni jäljellä.


Lehto
palaa, taivaalle
nousee
metsän henki.