Hylkeiden elämää Saaristomerellä nyt

Tänä vuonna kevät on ollut aikainen ja talvi jäätön...

Toisin kuin jäätalvina laivan kannelta ei näkynyt hylkeitä saarelle tullessa

ja kun lähdimme kiertämään saaren rantoja, törmäsimme tällaisiin kuutteihin.

Raadot ovat tuoreita, alle kuukauden ikäisiä

niiden kuolinsyytä en lähde arvailemaan

mutta raadoista on liha hävinnyt mahdollisesti ainakin merikotkien nokkiin.

Syksyllä saarella pyöri kettujakin mutta niitä en onnistunut näkemään.

Merikotkille on turha kantaa kaunaa

niillekin käy toisinaan samoin

kuten tämäkin löytömme osoittaa.

Hylkeiden elämää Saaristomerellä ennen

Tällaista oli maaliskuun 2010 lopulla ulkosaaristossa...

Lunta ja jäätä riitti tänä talvena ulommas merelle kuin vuosiin. Paksu lumikerros piti kuitenkin jääpeitteen ohuena ja kevätmataloiden tuomat tuulet ovat rikkoneet jään lautoiksi ja jauhaneet lautat sohjoksi saariston ulkolaidalla.



Halli synnyttää kuuttinsa jäälle ja poikaset matkustelevat hajonneilla lautoilla tuulten mukana milloin pohjoiseen, milloin etelään.



Lautan kutistuessa poikasen on joskus kiivettävä maihin emoa odottamaan, koska valkea karvapeite ja vasta kehittyvä rasvakerros eivät suojaa vielä riittävästi jotta poikanen voisi uida pidempiä aikoja kylmässä meressä.



Suojaväri on lumella mainio, mitään aavistamaton kulkija voi kävellä kuutin ohi kymmenen metrin päästä huomaamatta mitään.



Kasvot tummuvat ensin ja hiljalleen koko poikanen vaihtaa värinsä samalla tavalla harmaaksi kuin emonsa. Sillä karvapeitteellä voi sitten jo perehtyä kunnolla vesielämään.



Poikanen on täysin peloton, on helppo kuvitella miten yksinkertaista sen tappaminen joskus valkean turkin tai jonkun muun syyn vuoksi on ollut.

Lintulaudan rohmu

Tämänkertainen esimerkkitapaukseni tulee Turusta, Ruissalosta, parin vuoden takaa. Tänä talveksi näitä on jälleen jäänyt lukuisia, lähimmät tästä Espoossa, kauemmat Kotkassa.





Arkena se käy pihan lintulaudalla, mutta näin pyhien aikaan sille järjestyy evästä myös rannan kävelytien varteen.



Pähkinä tai maapähkinä, mitä sen on väliä. Joulupöytään singahdetaan sankarin elkein.



Hyvien tapojen mukaisesti ahdetaan sisukset niin täyteen kuin suinkin mahtuu.



Kun posket eivät enää vedä enempää, suunnistetaan sivummalle.



Rannan lepissä kilpailijat eivät häiritse.



Siellä voi tunnustaa itselleen että ahnehdittua tuli, ja liikaa rohmutun voi jemmata visusti kaarnanrakoon härkäviikkoja varten.



Tosin huonoina päivinä ne muutkin nälkäiset partioivat samoissa paikoissa, ja löytäjä ei kysy kätkijän lupaa.



Tarkkana pitää olla, ruokintapaikat ovat tuttuja myös saaren varpushaukalle.



Kun se ilmestyy näkyviin, muut syöjät jähmettyvät niille sijoilleen.



Se, joka liikkuu, joutuu herkästi itse syödyksi.

Posketonta bongausta

The Big Year (2011, 100 min, ohj. David Frankel. Jack Black, Steve Martin, Owen Wilson)

Kyseinen elokuva on ollut maksukanavapaketillani nähtävissä kuluvan syksyn ajan. Aika harvinaista on, että lintuharrastuksesta näkee todenmukaisia elokuvia, ja tietysti silloinkin aiheena on bongaus, johon saa halutessaan paljonkin dramatiikkaa.

Vuodenpinnaennätystä tuossa jahdataan, Pohjois-Amerikassa. Vanhan ennätyksen haltija on mustasukkainen tuloksestaan sekä asemastaan ykkösenä, ja kun ilmenee että tällä kertaa sille on nousemassa varteenotettavia haastajia, kisa kiihtyy kiivaaksi eikä peli aina ole kovin reilua. Elokuva kertailee uskollisesti kaikki pinnankeruun säännöt ja kuviot ja esittelee siinä sivussa myös pohjoisamerikkalaisia lintupaikkoja ja retkikäytäntöjä. Siellä kuten täälläkin laji vaatii runsaasti rahaa ja aikaa, vain yksi kolmesta yrittää lähteä mukaan pelkillä lahjoillaan, työtä siinä sivussa tehden ja keräten sponsoreita sieltä mistä sattuu saamaan. Täsmällisemmän juonikoosteen löytää vaikka tuolta http://en.wikipedia.org/wiki/The_Big_Year .

Elokuvan sanomana ei ole se, miten paras voittaa, vaan se miten suuren intohimon saa mahtumaan muuhun elämään. Pinnakärjen haltija onnistuu kuin onnistuukin pitämään asemansa ja parantamaan ennätystään, se on voittoon välttämätöntä. Voitto kuitenkin tuo tappioita siviilielämän puolelle, laiminlyöty vaimo lähtee omille teilleen, jouluakin voittoisa kärkimies joutuu viettämään muuten tyhjässä maantiekuppilassa hylsyiltyään ties monennenko kerran tunturipöllön ja edelleen epävarmana asemansa säilyttämisestä. Nuori haastaja ylittää hänkin reippaasti vanhan ennätyksen, jää toki toiseksi, mutta voittaa siinä sivussa kuitenkin takaisin isänsä luottamuksen, hankkii arvostusta ja liittolaisia ornitologipiireissä ja onnistuu vielä löytämään itselleen samanmielisen elämänkumppanin. Veteraanihaastaja joutuu taistelemaan ankarasti pystyäkseen vapautumaan työelämän kahleista, mutta onnistuu siinä ja kun sen taistelun seurauksena pinnavuoden voitto alkaa karata, keskittyy perheeseensä ja päättää samalla tukea nuorta haastajaa rahoillaan ja kokemuksellaan.

Samahan tuo meno on täälläkin. Kärkibongarit ovat pitkälti samanlaisia täällä kuin jenkeissäkin, perhe pysyy sivuosassa jollei satu suostumaan matkoille mukaan. Työelämä on bongarille myrkkyä, lähdettävä on heti kun häly tulee ja jostakin sitä rahaa on kuitenkin löydyttävä sillä tätäkään maata ei kierretä ilman kunnon kulkuvälineitä. Kärki tuntuu olevan myös hyvin riitaista, jatkuvasti on keskinäisiä kärhämiä ja moitteita toisten ilmoittamisista, ilmoitusten laadusta ja käytöksestä bongauspaikoilla ja tietysti epäillään kaikkien havaintoja jos nyt ei ole kuvia näyttää. Kuvia ei vaadittu jenkeiltäkään vaikka jotkut niitä näyttivät ottavankin.

Elokuva taisi olla floppi kassalla, lipputulot jäivät kai alle viidennekseen kuluista. Osasyynä varmaan oli, että tästä yritettiin näyttelijävalinnoilla ja markkinoinnilla tehdä väkisin komediaa, vaikka oikeastaan mikään elokuvassa ei naurata. Enemmän tästä olisi ehkä saanut pyrkimällä ihmissuhdedraamaan jollainen siitä ilmeisesti vahingossa sitten tulikin, ainakin sen aihio. Elokuvateatterien yleisö piti aihetta vieraana ja käsittelyä pitkäpiimäisenä, mutta kyllähän tällainen tirppaihminen aina omia touhujaan katselee. Onneksi sitä ei pilattu kovin monella päälleliimatulla tekohauskalla onelinerilla tai ylenmääräisellä kaatuilu- ja kompastelukomiikalla. Bongarit ovat livessäkin poikkeuksellisen huumorintajutonta porukkaa, ja kaikesta hauskasta pyrkii maastossa tulemaan kuolemanvakavaa, sama tarttui nyt tähän elokuvaankin.

Minä uskon

Erkki Melartin: Minä uskon (Otava 1928, 94 s.)


Taas huomasin miten pieni aforismikirjanen paljastaa kaiken paitsi tekijästään, myös lukijastaan. Paavo oli saanut Annaltaan lahjaksi jo ennen syntymääni Erkki Melartinin aforismikokoelman "Minä uskon". Paavo oli arvatenkin kiittänyt kohteliaasti ja vielä ehkä puhunut siitä myöhemmin kysyttäessä jotakin ympäripyöreää. Hyllyyni sattuessaan kirjan sivut olivat kuitenkin vielä painon jäljiltä irti leikkaamatta, sisältöä ei ole kukaan tutkinut.

En tiedä huomasiko perikunta Paavon unohduksen kun aikanaan vei hänen jälkeenjääneet kirjansa divariin. Koen kuitenkin jälleen velvollisuudekseni käydä läpi tämänkin kirjan. Erkki Melartin on nykyaforistiikankin harrastajalle tuttu. Samanniminen mies kirjoittaa myös mietelauseita ja lienee vain ajan kysymys koska nekin suljetaan yksiin kansiin.

Vanha Erkki on tunnetumpi säveltäjänä ja musiikkipedagogina, kovin monet hääparit tässä maassa ovat marssineet avioliittoon hänen luomansa Prinsessa Ruususen juhlamarssin tahdissa. Aforismikokoelmaansa hän lienee halunnut koota maailmankatsomuksensa suuntaviivat. Teosofina ja ruusuristiläisenä hän ei niitä dogmatisoinut, kovien väitteiden sijaan hän esitti paljon henkilökohtaisia havaintojaan ja kysymyksiä. Klassiselle aforismille uskollisena hän rakensi ne poluiksi, joiden päässä aukesi näköaloja moneen suuntaan. Opettajana häntä pidettiin kilttinä, mutta paitsi sävellystaitoaan hän pystyi välittämään oppilailleen myös ruusuristiläisyyttä.

Kirjailija numeroi teoksen kappaleet roomalaisittain I-VII antamatta niille muita nimiä kuin viimeiselle Coda, joka on siis ellei aivan loppuhuipennus niin ainakin yhteenveto aiempien lukujen teemoista. Siten hän lie halunnut esittää projektinsa sävellyksenomaisena, ja samaa korostaakseen hän antoi sille opusnumeronkin.

Laitanpa taas muutaman esimerkin kirjasta niin tiedätte mihin kirjailija uskoo:


Toivotamme usein ystävillemme "onnea ja menestystä" emmekä ajattelekaan, kuinka usein nämä seikat ovat vastakohtia.


Me kysymme: minne on nuoruutemme hävinnyt? Emmekä huomaakaan, että se on piiloutunut syvälle meihin itseemme.


Ankarimmin rankaisee Jumala meitä - kuulemalla rukouksemme sellaisenaan.


Tiemme maailmassa: iloisin mielin yhä uudestaan ja uudestaan epäonnistua.


Todella suuren sielun ihmishalveksintaan sisältyy monin verroin enemmän rakkautta kuin keskinkertaisten ihmisten ystävällisyyteen.


Pelko ja rakkaus ovat vastakohtia eivätkä toimi yhdessä. Viha ja rakkaus eivät ole vastakohtia.


Kateus on se kunnioituksen muoto, jonka me useimmin ja helpoimmin annamme niille, jotka ovat meitä etevämmät.


Me leikittelemme vapaudella kuten lapset ladatulla revolverilla.


On olemassa muutamia henkilöitä, joita emme voi sietää sen vuoksi, että he hermostuttavalla tavalla aina ovat oikeassa.


Todellinen taideteos on aina - uhri.


Moni luulee olevansa itsenäinen sen vuoksi, että hän pilkkaa esikuvaansa.


Tuhannesti parempaa on yhä uudestaan ja uudestaan pettyä kuin aina kulkea epäilevin mielin.


Ikävystyminen on tyhjäntoimittajan ainainen pelko ja - ainainen seuralainen.


Rakkaus on kuin jalo musiikki, se antaa meidän välittömästi tajuta taivaan.

Harppuuna taivaalta

Maailmantähden käytös on vakaa ja ylväs,




se erottuu joukosta muita mahtavampana.




Jo nuorena se on oppinut keskittymään vain omaan suoritukseensa



joka on kovien olosuhteiden ja suurten estradien koulima



Meidän raukoilla rannoillamme, vähäisillä vesillämme se tuntuu diivailulta



eivätkä palkkiotkaan ole paljon silakkaa kummempia.




ja siksi tähti kaartaa takaisin valtamerille.